VESIVÄRITAIVAS

Paritus: Lucius/Draco
Ikäraja: K-15

You held my hand and then you slipped away
and I may never see your face again
so tell me how to fill the emptiness inside
without love, what is life?

Puinen valokuvakehys pöydällä ilmoitti vaaleahiuksiselle pojalle millaista hänen elämänsä oli joskus ollut. Se oli muuttunut lähes täysin viimeisen seitsemän vuoden aikana. Niiden vuosien aikana, kun hän oli pohtinut kuinka pitkälle oli valmis menemään. Draco tuijotti kehyksen sisässä olevaa valokuvaa, jossa kaikki kolme vaaleahiuksista Malfoyta hymyilivät – isä omalla ylpeällä tavallaan, äiti ankarasti, mutta rakastavasti ja viisivuotias Draco onnellisena ilman tietoa tulevasta. Isä seisoi mustan nojatuolin vasemmalla puolella ja äiti oikealla. Mutta hiljaa Dracon mielessä tuosta kuvasta häilyi yksi pois – yksi, joka ei palaisi kotiin enää vähään aikaan. Nyt hänellä oli enää äitinsä, sekä ne vierailupäivät, jotka hän vietti Azkabanissa katsomassa isäänsä.

Draco ei ollut koskaan aiemmin ajatellut, että kukaan hänen perheestään joutuisi Azkabaniin. Hän oli aina kuvitellut, että kaikki menisi ja tulisi aina olemaan hyvin. Mutta kuten aina, se oli vain harhaluulo, jonka hänen isänsä oli todistanut oikeaksi. Paluuta entiseen ei ollut, eikä sille ollut koskaan annettu mahdollisuutta. Dracolle ei ollut koskaan annettu mahdollisuutta. Hän ei ollut koskaan saanut valita vaan hänen polkunsa oli rakennettu valmiiksi. Hän ei enää tiennyt mitä tehdä elämälleen, jos hän joutuisi pärjäämään ilman isää. Hän ei ollut koskaan ennen joutunut pärjäämään ilman esimerkkiä.

Nyt oli pakko.

And anyone who knew us both can see
we always were the better part of me
I never wanted to be this free
and all this pain, when does it go away?

Draco painautui tiukemmin hämärän huoneensa nojatuoliin ja tiukensi otettaan valokuvakehyksestä. Hän ei ehtinyt tuntea mitään, eikä tuntenut vähään aikaan, vaikka hän oli puristanut kehystä niin lujaa, että puu oli napsahtanut katki ja samalla lasi oli särkynyt. Nyt valokuvan pintaa viilsi pitkä, poikittainen halkeama, jota Draco tuijotti silmät leimuten. Hän ei tiennyt mikä hänen tunteistaan oli eniten pinnassa: viha, jota hän tunsi isänsä vangitsemisesta, suru, joka saapui perheenjäsenen menetyksen seurauksena, kateus, koska isä oli osoittanut olevansa sitä mitä poika ei ollut vai oliko se sittenkin kaipuu, jota Draco tunsi, sillä enää hänellä ei ollut opastajaa, joka sanoisi minne mennä. Jokin niistä itki tällä hetkellä täydellisessä harmoniassa tuskan kanssa Dracon sisällä.

Hän nousi ylös yhdellä sulavalla liikkeellä – isänsä liikkeellä – ja käveli sänkynsä luokse. Draco tunsi suurta kipua ympäri kehoaan, mutta käsiin takertuneet lasinsirut ja puunsäleet eivät sitä tuottaneet. Se oli henkistä. Pojan käsissä oli kymmeniä haavoja ja nirhamia, mutta sillä ei ollut väliä. Hän puristi kätensä nyrkkiin, puristaen lasinsirut ja puunsäleet syvemmälle ihoon – syvemmälle häneen. Hän muisti tasan tarkalleen isänsä sanat, jotka mies lausui pojan lähtiessä Tylypahkaan: “Joskus sinusta tulee suuri ja otat minun paikkani.”

Then every time I turn around
and you're nowhere to be found
I know

Draco istui huoneensa lattialla ja maalasi vesiväreillä paperille. Kuusivuotiaan piirrokset eivät olleet vielä taiteellisia, mutta Draco tiesi, että isä piti niistä. Jälleen kerran hän kastoi siveltimen veteen ja pyöritti sitä tällä kertaa sinisessä napissa. Pojan kasvoilla oli keskittynyt ilme, eikä sitä voinut häiritä mikään, ennen kuin kaikki oli täydellistä. Draco piti täydellisestä. Täydellisyys oli kaunista. Poika siirsi siveltimen puhdistumaan veteen ja kierrätti sitä kaksi kierrosta kupin reunoja pitkin. Sen jälkeen hän tuikkasi sen keltaiseen värinappiin ja luonnosteli paperin oikeaan yläkulmaan ympyrän ja piirsi sen ympärille eripituisia viivoja sojottamaan eri suuntiin. Maalaus ei kuitenkaan ollut vielä täysin valmis – siitä puuttui vielä jotakin.

I gotta long long way to go
before I can say goodbye to you
Oh, I gotta long long way I know
before I can say goodbye
To all I ever knew, to you
To you

Vaaleahiuksinen poika paiskasi valokuvakehyksen suutuksissaan maahan. Kuvaa suojannut lasi särkyi tuhanneksi pieneksi pirstaleeksi, mutta Draco ei välittänyt. Hän painoi päänsä pehmeään tyynyyn ja antoi kyynelten virrata ulos. Sillä hetkellä hän ei välittänyt siitä väitteestä, etteivät Malfoyt itke. Hän oli tajunnut sen vasta vähitellen: Malfoytkin olivat vain tavallisia velhoja ja sen paljasti myös Dracon itkunpurkaus. Hän ei enää jaksanut, ei millään. Isä oli poissa – olisi monta vuotta, jos palaisi koskaan. Draco halusi sillä hetkellä lakata olla olemassa. Hän ei halunnut päättää itse itsensä puolesta, hän ei halunnut valita itse kaapujaan saati liikkua yksinään Viistokujalla. Hän ei kehdannut näyttää kasvojaan maailmalle, sillä se oli hylännyt hänet samalla hetkellä, kun isä oli viety Azkabaniin.

Jokainen ylimääräinen minuutti imi Dracon elinvoimaa ja jokainen arpi hänen sydämessään aukesi uudelleen. Jokainen hetki oli yhtä tuskaa, joka vain pitkitti hänen kurjaa elämäänsä. Draco ei välittänyt siitä, vaikka hänen tyynynsä kastui kyyneleistä ja tahriintui verestä. Hän painoi kasvot käsiinsä ja huusi. Hän päästi ulos sen tuskanhuudon, joka mylvi hänen sisällään kuin leijona päästessään saaliinsa kimppuun. Entistäkin kalpeat ja riutuneemmat kasvot tahraantuivat hänen omaan vereensä, peittäen niiden viattoman valkeuden verenpunalla. Kuinka hän itse oli voinut sallia sen tapahtuvan? Kuinka hän oli voinut katsoa vierestä, kun hänen isänsä vangittiin ja vietiin Azkabaniin? Kuinka hän saattoi elää pelkurin maineessa koko loppuelämänsä ajan? Ei, hän murtuisi pian. Hän sortuisi kaiken sen taakan alle, mikä hänen harteilleen oli laskettu.

From memory there is no hiding place
Turn on the TV and I see you there
in every crowd there's always someone with your face
everywhere, trying not to care

Draco ojensi siveltimen paperille ja piirsi ensin liekehtivän punaisella värillä yhden kaarevan viivan koko paperin halki ja hymyili tyytyväisenä. Sen jälkeen hän käytti siveltimen jälleen vesikupissa ja painoi sen vasten porkkananoranssia nappia ja pyöritti sitä ympäri muutaman kerran. Hän piirsi punaisen kaaren alle toisen, järjen mukaan hieman lyhyemmän kaaren ja antoi sen kuivahtaa hetken verran. Seuraavaksi oli vuorossa uudestaan jo kerran käytetty keltainen värinappi, jonka avulla syntyi jälleen yksi kaari oranssin alle. Sen jälkeen Draco asetti siveltimen sammaleenvihreän värin päälle puhdistettuaan sen ensin keltaisesta. Jälleen yksi viiva piirtyi paperiin keltaisen alapuolelle. Enää oli vuorossa vain kaksi väriä, ensin sininen, jonka viivan hän veti vihreän alle ja sitten indigonvioletti, joka jäi alimmaiseksi. Draco hymyili ja pyyhki hieman sottaantuneet kätensä pyyhkeeseen ennen kuin asetti paperin siististi pöydälle kuivumaan.

Then every time I turn around
And you're nowhere to be found
I know

Draco tunsi kaiken elämän hiipuvan itsestään hiljalleen – tai ei, se ei ollut elämä, se oli elämänilo. Hän saattaisi vielä pärjätä, mutta hän tarvitsisi isänsä apua siihen. Hän ei ollut koskaan ollut varsinaisesti erossa tästä ja kolmen kuukauden jälkeen hänen maailmansa oli romahtanut täydellisesti. Hän näki isänsä kuvan poistuvan hiljaa myös mielestään. Hän hädin tuskin enää muisti miltä tämä näytti. Kuinka hän oli saattanut unohtaa niin nopeasti? Siihen ei ollut yksinkertaista selitystä, vaikka poika yrittikin sitä etsiä ja etsiessään hän tahrasi osan hiuksistaan punaisiksi. Hän halusi tuntea taas ne harvat halaukset, joita isä hänelle aikanaan antoi – vaikka vuosi vuodelta Dracon kasvaessa ne olivatkin vähentyneet. Hän halusi kuulla isänsä äänen ja nähdä tämän Azkabanissa riutuneen vartalon. Ennen niin kova ja kylmä poika oli muuttunut täysin rikkoutuneeksi ja välinpitämättömäksi. Se ei ollut hänen vikansa. Se oli niiden vika, jotka veivät Dracolta hänen ainoan roolimallinsa.

Sisimmässään poika vannoi kostoa, mutta tiesi samalla, ettei pystyisi siihen sillä nimenomaisella hetkellä. Hän oli vihainen Voldemortille ja kuolonsyöjille, joilla ei ollut tarpeeksi rohkeutta hyökätä suoraan taikaministeriöön tai Azkabaniin. He olisivat voineet puolustaa hänen isäänsä, mutta olivat liian pelkureita astuakseen esiin. Aivan kuten hänkin. Ja sitä Draco ei suonut itselleen anteeksi – hän oli itsekkäästi pelastanut oman nahkansa, eikä ollut auttanut isäänsä lainkaan. Vielä kerran hän painoi päänsä tyynyyn ja veti peiton päälleen. Aivan kuin olisi nukkunut untuvassa – isän siipien suojissa.

I gotta long long way to go
before I can say goodbye to you
I gotta long long way I know
before I can say goodbye
to all I ever knew

Lucius astui Dracon huoneeseen koputtamatta. Mies katseli poikansa käsien työtä salaisesti, kunnes uskaltautui astumaan huoneeseen tämän ollessa valmis. Draco huomasi isänsä ja juoksi ne muutamat heitä erottavat askeleet Luciusta kohti tarrautuen lopulta tämän vartaloon ja puristaen sitä itseään vasten kuin pelkäisi sen katoavan. Lucius paljasti pojalle hampaansa hymyilemällä leveästi ja ilmoittamalla kuinka ylpeä oli Dracon maalauksesta. Hän kehui sitä täydelliseksi. Ja mikään ei voinut miellyttää Draco enemmän. Lucius tuijotti poikaansa hetken, kunnes nosti tämän syliinsä. Draco hymyili yhä, sillä hän oli onnistunut miellyttämään isää maalauksellaan. Isä kantoi hänet sängyn luokse ja laski pojan tummanvihreän, satiinisen päiväpeiton päälle. Lucius riisui hitaasti pojan vaatteet kierrättäen samalla katsettaan kahdeksanvuotiaan puhtaalla vartalolla. Hän tutki Dracoa ja tämän ilmettä tarkasti, ennen kuin antoi käsiensä tehdä tutkimusretkiä pojan ylä- ja alavartalolla. Hänen onnekseen poika oli autuaan tietämätön siitä, että se mitä hän tulisi tekemään jälleen kerran, oli kiellettyä. Hänen onnekseen kenenkään ei tarvinnut saada tietää, kuinka joka kerta Lucius kiipesi ylös poikansa huoneeseen ja teki tälle kiellettyjä asioita. Hänen onnekseen Draco oli vasta kahdeksanvuotias ja hyväuskoinen poika, jonka ainoa mielihalu oli miellyttää isäänsä. Ja sitä hän teki – miellytti isäänsä sillä samaisella hetkellä kun Lucius sai haluamansa.

To you I wish you everything
And all the best that life can bring
I only hope you think of me sometimes
Oh, and even though I feel the pain
I know that I will love again
The time will come
Oh, and I'll move on

Miten isä oli saattanut hylätä hänet? Miten hän oli saattanut luovuttaa niin helposti, vaikka tiesi että Draco tarvitsi häntä?

Draco nousi ensin istumaan sängyllään. Sen jälkeen hän ujutti jalkansa sängyn reunojen ylitse ja laskeutui jaloilleen, jotka kannattelivat häntä juuri ja juuri. Ei kestäisi kuin yksi sadasosasekunti ja ne pettäisivät. Pinnistellen Draco pääsi kuitenkin pystyyn ja käveli hatarin askelin puukarmisen kokovartalopeilin luokse. Hän katsoi kuvajaistaan samaan aikaan säälivänä ja vihaisena. Hän oli satuttanut itseään isänsä vuoksi ja isä oli satuttanut itseään hänen vuokseen. Hämärä kävi jo pimeydeksi ja sen estoksi hänen äitinsä oli muutamia tunteja sitten sytyttänyt aivan uuden, valkean kynttilän, josta oli enää vähän jäljellä sen palettua yksinään hänen yöpöydällään.

Draco huokaisi. Hän näki peilistä sen, mitä eniten pelkäsi. Hän näki itsensä täysin kontrolloimattomana, järkensä menettäneenä – isänsä menettäneenä – ja varjona siitä, mitä joskus olisi. Ei, hän ei tulisi olemaan seuraava suuri Malfoy. Se mahdollisuus oli kulunut jo umpeen aikoja sitten. Eikä paluuta ollut, vaikka hän olisi halunnut muuttaa menneisyytensä. Hänestä oli tullut sellainen ihminen, jota oli aina kammoksunut: epätoivoinen, pateettinen ja säälittävä. Aika kului ja poika vain tuijotti peilikuvaansa, tutkaili sen jokaista piirrettä verentahrimia kasvoja ja hiuksia myöten. Hän voisi ehkä vielä joskus olla Malfoy. Mutta tällä hetkellä hän halusi olla joku muu.

I gotta long long way to go
before I can say goodbye to you
Oh, I gotta long long way I know
Gotta long way to go
before I can say goodbye
before I say goodbye
To all I ever knew
To all I ever knew
I gotta long way to go
before I say
Say goodbye, say goodbye
But I wish you the best girl
Oh and all of the rest to you

Ennen kaikki oli ollut niin hyvin, niin täydellisesti. Hän ja isä, yhtenä, yhdessä. Kaikki, mitä siitä oli enää jäljellä, oli vesiväritaivas puukarmeissa huoneen seinällä ja kynttilä, jonka liekki hipoi jo kuoleman rajaa mahonkisen yöpöydän päällä.