TUNTEET SYNTYVÄT JA KUOLEVAT

Kirjoittajat: Carabella Lëralondîr & Heirii
Paritus: Harry/Draco, Harry/Tara
Ikäraja: K-18

Draco PoV

Istuin avoimella ikkunalla roikottaen toista jalkaani talon ulkopuolella. Päivä oli aurinkoinen, liiankin aurinkoinen kuunkelmeälle iholleni. Olin riisunut paitani jo aikoja sitten odottaen Harryn ilmestyvän suihkusta. Olin alkanut epäillä, että hän ei enää pitäisi minusta, että hän olisi - - kyllästynyt.. Mikä minussa oli vialla? Oli vaikeaa edes herätä Harryn kainalosta ajattelematta, että hänen ruskettunut vartalonsa olisi jokin päivä poissa.

Huokaisin ja siirryin pois ikkunan luota auringosta, joka varmasti tappaisi minut joku päivä vielä varmemmin, kuin Harryn poissaolo. Vedin mustan hihattoman ylleni ja laskin housujeni puntit alas. Viereisessä huoneessa valui vesi ja tiesin Harryn nauttivan kostean veden kosketuksesta ihollaan. Etumukseni alkoi pullottaa sitä enemmän mitä kauemmin ajattelin poikaa, joka oli joskus ollut vihamieheni ja nyt hän oli rakastajani. Tai niin minä ainakin uskoin – ja tiesin. Yritin unohtaa sen ajatuksen ja keskittyä muuhun. Malfoy, lopeta!

Kävelin ympäri huonetta nostaen käteni raapimaan platinanvaaleita hiuksiani. Entä jos värjäisin ne mustiksi? Pitäisikö Harry minusta enemmän silloin?
Ajatukseni katkesivat pojan astuessa suihkusta, vain pyyhe peittämässä hänen alavartaloaan. Käänsin katseeni häneen ja tuijotin häntä pitkän hetken.
”Harry”, sopersin jotenkuten järjissäni ajatellessa sitä, mitä pyyhkeen alla oli.
”Draco, mitä nyt?” poika kysyi ärsyttävän huolettomasti.
”Ei, sitä minä vain, että lähden töihin”, sanoin keksittyäni jonkin syyn.
Poika astui lähemmäksi ja katsoi vihreillä silmillään omiini. Se katse – ja se hymy – oli viedä minulta jalat alta sillä sekunnilla. Jos en olisi tarttunut sängyntolppaan, olisin varmasti muksahtanut maahan. Nielaisin niin hiljaa, että kukaan tuskin kuuli sitä. Yritin irrottautua pojan vangitsevasta katseesta, hieman huonoin tuloksin. Punastuin, mikä taas ei tehnyt maineelleni hyvää.
”Tiedätkö, että silmäsi muuttavat väriä kun punastut?” Harry tokaisi suoraan päin kasvojani ja siirtyi kohti vaatekaappia.

Mitä? Ei edes lähtösuudelmaa? Katsoin olkani yli Harryä, joka veti jalkoihinsa vaaleat bokserit ja niitä peittämään hän valitsi kuluneet farkut. Käänsin pääni takaisin kummastellen ja yritin irrottautua ajatuksesta, että Harryllä tosiaan olisi joku muu.
”Hei sitten”, tokaisin hiljaisesti astuessani kohti ovea.

Harry ei vieläkään hyökännyt kimppuuni, ei edes halannut. Tuttuahan se oli, että lähdin aamulla töihin ja hankin elannon, kun kerran Harry vietti leppoisia päiviä kotona. Palaisin kuitenkin jälleen illalla, jonka jälkeen – toivottavasti – pitäisimme toisiamme jälleen hyvänä. Avasin oven apeana ja astuin ulos katsoen taakseni kaipaavin silmin.

Harry PoV

Sinne meni. Naurahdin itsekseni, mutta vakavoiduin hetken päästä. Olinkohan sittenkin liian tyly Dracolle? Jätin ajatukset sikseen ja kävelin kohti avointa ikkunaa, jonka hän oli jättänyt auki. Alhaalla näkyi vaaleahiuksisen miehen loittoneva selkä, joka oli joskus ollut minun koko elämäni. Enää se ei sitä ollut. Minulla oli syyni siihen, mutta en ollut vielä valmis kertomaan asiasta hänelle. Vielä jonakin päivänä ja oikeana hetkenä saisin sen sanottua.

Kävelin takaisin vaatekaapille ja nappasin ensimmäisen löytämäni paidan, jonka pujotin päälleni. Otin varmuuden vuoksi mukaan taikasauvani, vaikkei sitä nykyään enää tarvinnut, sillä Voldemort oli päättänyt päivänsä. Avasin oven ja katosin ihmisvilinään.

Viistokujalla oli kova vauhti päällä, kiireisiä ihmisiä virtasi työpaikoilleen. En jaksanut välittää heistä, sillä päässäni pyöri tällä hetkellä vain yksi asia, Tara.
Olin tavannut hänet muutama viikko sitten eräässä kahvilassa, jossa hän oli töissä tarjoilijana. Ensitapaamisemme oli hieman erikoinen, sillä törmäsin ajatuksissani häneen, vieden samalla häneltä jalat alta – kirjaimellisesti. Onnistuin hyvittämään tekoni hänelle tarjoamalla hänelle lounaan. Tara tuntui ensi hetkestä lähtien erilaiselta naiselta, joita tunsin. Siitä lähtien olin ajatellut häntä enemmän kuin Dracoa.

Olimme sopineet tapaamisen kahdeksitoista Qaino Vahvaqon jäätelöbaariin. Kelloni näytti vasta kymmentä vaille kahtatoista. Valitsin sopivan rauhallisen pöydän seinän vierestä ja tilasin aikani kuluksi kahvin. Minun ei tarvinnut odottaa määrääni enempää, kun kuulin tutun äänen takaani.
”Onkohan tämä paikka vapaa?”

Nostin katseeni, kohtasin hänen ruskeat silmänsä ja annoin hymyn kohota huulilleni. Vastausta kuulematta Tara istui eteeni ja pyysi tarjoilijan tuomaan meille kirsikka-cappuccinojäätelöt. Juttelimme kaikenlaisista asioista, mistä yleensä ystävät juttelevat - ystävätkö? Huijaanko itseäni? Taran kysymys palautti minut takaisin maanpinnalle.
”Onko elämässäsi ketään erityistä?”

Mietin mahdollisia vastausvaihtoehtoja, voisin sanoa suoraan olevani suhteessa tai sitten valehdella. Hetken mietittyäni päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Tara kohotti kysyvästi kulmiaan ja naurahti.

”Ei tähän päivään mennessä”, vastasin vaivautuneena.
”Minä kun luulin, että perässäsi juoksisivat kaikki noidat”, Tara hymähti ja jatkoi jäätelönsä lusikointia.

Hymähdin takaisin ja annoin katseeni laskeutua pöydän pinnalle. Vaivautunut hiljaisuus laskeutui keskuuteemme molempien lusikoidessa jäätelöä suuhunsa.
”Onko sinulla muita suunnitelmia tälle päivälle?” kysyin saatuani syötyä jäätelön.
”Ei oikeastaan, vietän tällä hetkellä vapaapäivää”, Tara vastasi.
”Lähtisitkö kävelemään kanssani puistoon?”, kysyin viattomasti
”Lähtisin oikein mielelläni”, Tara vastasi hymyillen.

Nousimme pöydästä, maksoimme jäätelöt ja astuimme ovesta ulos. Sää oli aurinkoinen ja lämmin, täydellinen romanttiselle puistokävelylle. Herää Harry! Sinulla on Draco, jota rakastat sydämesi pohjasta. Vai rakastatko?

Puisto oli loistossaan lehtien tanssiessa puiden latvoissa, lintujen visertäessä niiden oksistoissa.
Ihailimme puiden loistoa vain pienen hetken. Taistelin ajatuksieni kanssa, mutta lopulta kuuntelin sydäntäni.

Tartuin Taran käteen ja hänen katsoessa minuun, hymyilin. Nautimme toistemme seurasta hiljaisuuden vallitessa.
Puistossa oli muitakin nuoria pareja meidän lisäksemme, kuten huppupäinen nuori poika ja tämän ympärillä kiehnäävä punatukkainen tyttö.

Draco PoV

En pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin Harrya. Ajatukseni leijailivat ensin tarkastettavissa pankkitileissä, mutta lopulta ne onnistuivat leijailemaan takaisin tuohon mustatukkaiseen poikaan. En ymmärtänyt mikä oli yhtäkkiä vetänyt hänet niin hiljaiseksi. Yleensä olin saanut edes lähtösuudelman, nyt en saanut edes halausta, saati sitten sanaa ”hei”.

Irvetan vaunut kirkuivat kiskoillaan minun ohjatessa niitä kohti seuraavaa holvia. Kohti Harryn holvia. Mieleeni palasi sillä hetkellä ajatus siitä, kuinka vielä muutama viikko sitten olimme kyhnyttäneet toisiemme kyljissä ja puhuneet syvällisiä. Avasin holvin oven ja katsoin. Harryn kaljuunat olivat huvenneet ja tuskin halusin tietää mihin.

Selkäpiissäni kulki kylmänväreet, kun en tiennyt, mitä poika sillä hetkellä teki. Mieleni käväisi Harryn upeissa vatsalihaksissa, joita poika oli selvästi treenannut – mutta kenen vuoksi?

Päätäni alkoi pikku hiljaa särkeä ajatusteni ja epäilyitteni lomassa. Sitä paitsi, epäilyni saattoivat olla jopa oikeita. En ollut oikeastaan koskaan huomannut Harryn käyttävän partavettä, ennen kuin viikko sitten. Oliko hän tosiaan kyllästynyt minuun?

Päätin, etten kestänyt enää hetkeäkään tuossa pimeässä, tunkkaisen hajuisessa tilassa, vaan minun olisi päästävä ulos. Ulos holvista, ulos Irvetasta, ulos epäilyistäni. Toteutin suunnitelmani ja ohjasin vaunun jälleen maanpinnalle.
Astuin ulos kirkkaaseen päivään hengittäen keuhkoihini puhdasta ilmaa – tai no, niin puhdasta kuin saatavilla oli. Kävelin halki viistokujan puistoon asti, kunnes mieleni valtasi kauhu ja hämmennys. Harry.

Mitä ihmettä Harry teki puistossa tähän aikaan päivästä? Ehkä hän oli lenkkeilemässä tai ehkä hän oli haukkaamassa happea tai ehkä…
Mutkan takaa ilmestyi tyttö, jolla oli hennonruskeat hiukset. Harry kaiken lisäksi tarttui tämän käteen ja hymyili tälle. Hymyili tytölle hymyllä, jolla hänen oli oikeus hymyillä vain minulle. Kaarroin mustan kaavun peittämän vartaloni lähimmän paksurunkoisen puun taakse ja toivoin, että minulla olisi ollut näkymättömyysviitta, kuten Potterilla. Mutta ei minulla sellaista ollut, ehei, se kunnia suotiin vain hänelle.

Tuijotin puun takaa kuinka he istuivat penkille, jonka olisin toivonut olevan vastamaalattu, vain pelkän opetuksen vuoksi. Molemmilla näytti olevan hauskaa, eikä se miellyttänyt minua laisinkaan. Minut oli jätetty siihen, seisomaan paikalleni. Minä tuskin vaelsin enää pojan ajatuksissa. Se näytti olevan tällä hetkellä tuo tyttö, jonka – nähdäkseni – pähkinänruskeat silmät tuijottivat Harryä himoitsevasti ja suu oli valmis vastaanottamaan suudelman hänen Harrynsä – minun Harryni – pehmeiltä huulilta. Kasvoni kalpenivat ja tuntui kuin sydämeeni olisi heitetty raskas kivi. Heidän huulensa tosiaan kohtasivat. Mitä vielä tämän jälkeen?

Nielaisin kiusaantuneena. Nyt tosiaan tiesin, että Harry oli kyllästynyt minuun. Mutta ei, Malfoyt eivät itke. Minä pakahdutin sen tunteen ja sen valtasi viha. Jos Potter haluaa sodan, sen hän saakoon. Minulla ei olisi vaikeuksia saada naista – ainakaan komean kuontaloni ja hyvin varustetun alakertani ansiosta.

Hymyilin ivallisesti, vaikka se sattui. Potter saisi kuulla kunniansa, vaikka minusta tuntui, että suhde olisi muutenkin kariutunut joku kaunis päivä. Pitäisin huolen ainakin siitä, että Potter jäisi kaipaamaan sitä, mitä ei enää saisi - minua.

Harry PoV

Tunsin olevani taivaissa. Tunne oli erilainen, vapauttavampi. En meinannut saada tarpeekseni niistä huulista; niin pehmeät, niin täyteläiset – vetivät vertoja jopa Dracon huulille. Irrottauduimme toisistamme, kohtasin Taran katseen ja hämmästyin. Se katse oli täynnä hämmästyneisyyttä, mutta samalla täynnä intohimoa. Hymyilin hänelle vinoa hymyä – Dracolle tarkoitettua hymyä.

Hetken aikaa istuimme ja tuijotimme kaukaisuuteen, molemmat omiaan miettien. Se olin minä, joka tein aloitteen uudelle portaalle.
”Oletko varma tilanteestamme? Sillä minä…”, sopersin.
”Täysin varma, en ole koskaan tuntenut ketään miestä kohtaan samalla lailla”, Tara sanoi punastuen.

Sovimme uuden tapaamisen ylihuomiseksi, ja vaihdoimme pienen suudelman sanoja takaamaan. Viimeinen vilkaisu loittonevaan selkään sai minut hymyilemään. Anteeksi Draco, mutta tunteilleni en voi mitään. Tunteet syntyvät ja kuolevat.

Avasin kaksiomme oven ja astuin sisään. Huhuilin hetken, enkä kuullut vastausta. Aika oli vierähtänyt kuin hevoskotkan siivillä; kello näytti puolta neljää, mikä tarkoitti sitä, että Draco oli saapunut kotiin. Lähdin tottunein askelin kohti makuuhuonettamme, olin ajatellut hyvittää sen aamuisen. Ovi oli auki ja huomasin kalpeankasvoisen miehen istuvan sängyllä.

”Hei rakas, anteeksi se aamuinen”, aloitin anovalla äänellä.
Ei vastausta, en sitä odottanutkaan. Kävelin sängyn viereen ja istahdin alas hänen viereensä. Päätin kokeilla toista lähestymistapaa; kumarruin hänen puoleensa painamaan pehmeää suudelmaa hänen huulillensa. Yllätyin, kun hän käänsi päänsä toiseen suuntaan ja suudelmani osui hänen silkkiselle poskelleen. Tuhahdin huvittuneesti. Herra osasi olla pitkävihainen, mutta leppyisi pian. Tällä kertaa katse oli erilainen, kylmempi. En osannut tulkita sitä.

”Eikö työpäivä mennyt ihan putkeen, kun ei saada sanaa suusta?” äänessäni saattoi kuka tahansa huomata jo ärtymyksen merkkejä.
Ei vieläkään vastausta. Että se mies osasi olla ärsyttävä aina tarvittaessa.
”Vastaa nyt, helvetti soikoon!”, huudahdin vihaisena.
”Ei”, Draco vastasi yksinkertaisesti, ”Ei todellakaan.”
Kihisin kiukusta, miten hän osasikaan pilata päivän juuri oikeilla sanoilla.
”Luulisi sinun osaavan jo kertoa mikä on vialla. Olemmehan tunteneet toisemme yhdeksän vuotta! Anna tulla vaan, ole kerrankin mies”, äänestäni oli kadonnut viimeinenkin ystävällisyyden tunne.

”Huono päivä, edelleenkin, hetero”, Draco yskäisi.
”Mi…mi…mitä sinä tarkoitat?” ääneni värisi.
”Niin juuri. Älä edes yritä valehdella. Minulla on lupa käyttää totuusseerumiakin, vaikka tässä tapauksessa se on turhaa”, mies selitti, ”Minä näin sinut naisen kanssa. Puistossa. Suutelemassa toisianne. Ja sinä hymyilit hänelle.”
Miten hän voi tietää Tarasta? Ei puistossa näkynyt ketään yksinäistä sielua.
”Hyvä on. Minä myönnän; olin puistossa, hymyilin ja suutelin naista! Riittääkö?!” tuhisin.
”Riittää. Riittää minulle. Riittää tämä koko homma”, Draco tuhisi.
Mies nousi sängyltä ja riensi ulos ovesta jättäen minut yksin meidän kaksioomme.

Draco PoV

Lähdin asunnosta ulos katsomatta Harryyn ja paiskasin oven kiinni vihoissani. Haroin vaaleita hiuksiani ja poimin matkalaukut oven ulkopuolelta. Olin pakannut tavarani jo valmiiksi tietäen mihin tämä kuitenkin päättyisi. Siirryin pois rappukäytävästä napauttaen taikasauvallani matkalaukkuja, jotka pienentyivät taskukokoisiksi. Tungin ne viittani taskuihin ja lähdin talsimaan kohti isäni vanhaa kartanoa.

Isä oli jättänyt Malfoyiden kartanon kaksi vuotta sitten kadottuaan maanpakoon. Äitiinkin oli langetettu tappokirous, joten sukulaisiani ei oikeastaan ollut enää elossa kuin muutama.

Helvetti! Mitä minä oikein teen? Muutan kartanoon tietenkin, kun kerran jätin Harryn. Huokaisin kävellessäni kohti lähintä luutavarastoa, jossa komeili Harryn minulle häälahjaksi ostama tulisalama. Nousin luudan selkään ja lensin kohti kartanoa. Matka kesti jonkin tovin, enkä sinäkään aikana onnistunut ajattelemaan mitään muuta kuin Harryä.

Olin vähällä lentää kookkaan mustaksi maalatun kartanon ohitse, mutta onneksi törmäsin ilmassa kiitävään lintuun, joka pysäytti minut juuri oikealla hetkellä. Kaarsin alaspäin ja laskeuduin valtavalle etupihalle. Kävelin kohti mahonkipuista ovea, joka avautui jo ennen kuin ehdin koputtaa.

”Nuori herra Malfoy, tervetuloa kotiin”, jo ohimoiltaan harmaantunut mies toitotti.
Mitä ihmettä? Mitä vanha ukko teki minun kartanossani? Kummastuin ajatuksesta, että isä olisi vuokrannut talon jollekin toiselle. Muistiini palasivat kuitenkin mielikuvat siltä ajalta, kun olin lapsi ja kartanossa hyöri palvelijoita. Tietenkin.
”Huomenta”, sanoin hieman alakuloisesti ja tunkeuduin suureen eteishalliin.

Raahasin sillä hetkellä raskaalta tuntuvan ruumiini yläkertaan siihen huoneeseen, joka oli joskus ollut omani. Seinällä oli yhä tummansiniset tapetit, jotka isäni oli valinnut aikoinaan. Huokaisin ja mieleeni muistuivat ajat Tylypahkasta, jolloin tapasin Harryn ensimmäistä kertaa.

Ongin sormillani matkalaukut taskujen uumenista ja suurensin ne jälleen oikean kokoisiksi. Aloin purkamaan vaatteitani puiseen komeroon, joka näytti melko ankealta verrattuna siihen komeroon, mikäli oli minun ja Harryn yhteinen.

Saatuani vaatteet ja tavarat paikoilleen lysähdin sängylle murtuneena. Mitä helvettiä minä teen? Malfoyt eivät murru. Tunsin eläväni paineessa sukuni maineen ja nimen takia. Voi kuinka helppoa olisikin ollut olla Goyle, Crabbe tai Potter. Potter? Ei Harryllä ollut niin helppoa kuin luulin. Tai no, oli ainakin naisten suhteen, mutta elihän hänkin kuuluisuuden paineessa ja sai pelätä mitä teki, jottei kaikki päättyisi Päivän Profeetan etusivulle. Varsinkaan Rita Luodikon kirjoittamana. Se helvetin animaagi. Hänen oli pakko julkaista heti etusivulla, että Potter ja minä olemme avioituneet. Hemmetti!

Painoin pään käsiäni vasten ja mietin. Mitä tästä oikein syntyisi? Olin hylännyt Potterin, ennen kuin hän oli ehtinyt hylätä minut. Käytännössä katsottuna hän oli tehnyt sen jo. Entä sitten? Se vain sattui olemaan elämää ja se vain sattui olemaan minun elämääni.

Nostin pääni ylös antaen katseeni kiertää ennestään tutussa huoneessa ja sen sisustuksessa. Lopulta se päätyi ikkunaan, josta kajasti auringonvalo. Nousin sulavin liikkein ylös ja kävelin ikkunan luo painaen käteni sen puista lautaa vasten. Katsoin ulos suoraan takapihalle suihkulähteisiin ja yhä mielessäni oli vain yksi – Harry.

Harry PoV

Katsoin kohti ovea, josta Draco oli juuri astunut ulos paiskaten sen kiinni. Se siitä sitten, juttumme oli ohi, niin pitkään kun sitä oli kestänytkin. Täytyisi vain odottaa sitä päivää, kun Draco lähettäisi pöllöpostilla avioeropaperit minulle. Sitten ei olisi enää paluuta menneisyyteen. Nyt täytyi vain keksiä jotakin tekemistä koko loppu illaksi. Ehkä Tara voisi viihdyttää minua.

Nostin puhelimen ja näppäilin numeron, mutta pian tulin kuitenkin katumapäälle ja laskin luurin takaisin paikoilleen. Tarvitsisin nyt vain vähän omaa aikaa selvittääkseni ajatukseni. Kävelin olohuoneeseen, jossa musta nahkasohva odotti kutsuvasti. Siinäkin olimme rakastelleet muutaman kerran. Istahdin alas ja annoin muistojen täyttää mieleni.

Ensimmäinen tapaaminen Tylypahkassa, kuinka minä silloin kieltäydyin Dracon tarjoamasta ystävyydestä, ja ensisuudelmamme seitsemännen vuoden päättäjäisissä. Mutta mieleni täyttyi pian ensimmäisestä kerrastamme, kuinka kehomme kohtasivat toisensa.

Se oli kaunis kesäkuinen päivä. Vietimme laatuaikaa hiljaisella rannalla, vain minä ja vaaleahiuksinen poika. Muistan hänen silkinpehmeän ihonsa ja kuinka se säteili kilpaa auringon kanssa. Minun käteni hänen vartalollaan ja ne hellät suudelmat jotka vaihdoimme. Minä olin kokematon, mutta hänellä oli kokemusta sekä miehistä että naisista, joten minä olin alakynnessä. Muistan elävästi sen tunteen, kun hän täytti minut ensimmäistä kertaa, tunsin kuuluvani siihen hetkeen. Lopulta se hetki, jota olimme kauan odottaneet päättyi. Loppupäivän me makasimme vierekkäin rannalla välittämättä muista paikalla olijoista.

Ravistelin ajatukset mielestäni ja terästäydyin, itsepähän olin tilanteeni aiheuttanut. Kello näytti puolta kuutta, aika oli rientänyt vanhoja hyviä aikoja muistellessa. Mahallani oli asiaa, päätin täyttää sen toiveet ja kävelin keittiöön.
Tein itselleni muutaman leivän, enemmänkin olisin tehnyt, jos olisin osannut. Draco oli meistä se, joka teki ruuan. Minä vain katoin ja korjasin pöydän. Hiljaisuus kaksiossamme oli painostava. Yritin unohtaa hiljaisuuden ja keskittyä syömiseen. Lopulta sain syötyä leivät ja nousin pöydästä.

Ilta oli pitkäveteisin pitkään aikaan. Iltaisin Dracon kanssa pelasimme, leikimme ja kuhertelimme minkä kerkesimme, joten aika riensi kuin siivillä. Onneksi omistin television, kiitos Dursleyiden. Televisio ei kuitenkaan suostunut näyttämään ruudullaan mitään katsomisen arvoista, joten se siitä.

Ihmeellisempiä ajattelematta nousin sohvalta, sammutin television ja lähdin kävelemään kohti makuuhuonetta, jonka olin jakanut Dracon kanssa yli kolme vuotta. Riisuuduin, jättäen päälleni vain Dracolta lahjaksi saamani viininpunaiset bokserit, joissa oli Rohkelikon tunnus.

Suljin silmäni, mutta tiesin, etten tulisi saamaan unta vielä moneen tuntiin.

Draco PoV

Avasin silmäni auringon valaisemassa huoneessa. Oli kulunut jo viikko. Viikko ilman Harryä. Viikko ilman hänen suudelmiaan. Uskoin kerrankin sydäntäni ja silti minuun sattui enemmän kuin kehenkään muuhun. Istuin tuolla jo tutuksi tulleella, silkkilakanaisella sängyllä tuijottaen tummansinisiä seiniä. Huokaisin ja nousin ylös venytellen jäseniäni.

Ovelta kuului hento koputus. Sisään astui jotakuinkin ikäiseni mustahiuksinen tyttö kantaen sylissään hopeista tarjotinta. Tarjottimella taas oli aamukahvini, mustana, niin kuin olin joutunut monta kertaa kokille toitottamaan, ennen kuin hän oli sen viimeinkin ymmärtänyt. Helvetin ulkomaalaiset!

Tyttö astui eteeni tarjotin kädessään tuijottaen minua kainosti. Mietin siihen syytä, kunnes vihdoin huomasin, etten ollut pukeutunut. Jalassani oli vain silkkiset bokserit – mustat tietenkin – ja hiukseni pörröttivät, kuten aina aamuisin.
Hento puna levisi normaalisti kuunkalpeille kasvoilleni ja nappasin sängynlaidalta aamutakin, jonka sujautin päälleni tottunein elein. En pyydellyt edes anteeksi. Moniko herroista pyysi anteeksi palvelijoiltaan? Olisivat onnellisia, että saivat palvella Malfoyille. Hymyilin tytölle, yrittäen korjata kömmähdykseni.

”Kahvia mustana, herra”, neiti ilmoitti ja istahdin sängylleni.
”Kiitos”, vastasin hieman apeasti muistettuani, kuinka Harry käytti kahvissaan maitoa ja sokeria.
”Onko herralla jokin hätänä?” tyttö kysyi.
Minä nostin katseeni häneen. Olin odottanut koko talon väen jo hiiskuvan asiasta. Mikäs siinä jos hänkin tietää. Toisaalta…
”Ei oikeastaan. Sait minut vain miettimään… erästä henkilöä”, päätin kuitenkin vielä salailla.
”Ketähän minä muistutan, jos sopii kysyä, herra?” tyttö kysyi vienosti naurahtaen.
”Istuhan”, sanoin ja taputin patjaa.

Tyttö liikkui varovaisesti viereeni ja istahti sängylle katsoen minua suoraan silmiin. Tuijotin häntä jäänsinisillä silmilläni ja annoin katseeni kiertää hänen kasvoillaan. Tyttö näytti tutulta, liiankin tutulta.

”Näytät eräältä, jonka tunsin kauan aikaa sitten”, sopersin hiljaa.
Tyttö jatkoi silmiini katsomista ja hymyili. Hänen katseensa vangitsi minut, mutta onneksi onnistuin pääsemään irti sen kahleista.
”Kiitos”, sanoin, ”Voit mennä.”
Hetken mielessäni oli käynyt kostaa Harrylle, mutta kun ajattelin sitä, en pystynyt. Mikä helvetti sinua vaivaa Malfoy?

Painoin pääni käsiini ja huokaisin. Tuijotin lattiaa miettien yhä Harryä. Siitä oli jo viikko. Miksen saanut häntä mielestäni? Hän ei ollut voinut painautua niin syvälle. Sillä hetkellä olisin toivonut olevani Harryn käsivarsilla, koskettamassa hänen ihoaan, huuleni hänen täyteläisillä huulillaan. Lopeta!

Nousin uudestaan ylös ja kävelin vaatekaapille. Vedin ylleni farkut ja mustan hihattoman. Katsoin ulos ikkunasta. Vihasin sitä, miten aurinko pystyi paistamaan näin huonona päivänä? Tai sitten se paistoi Harrylle ja hänen onnelleen sen letukan kanssa.

Päätin olla ajattelematta sitä sen enempää ja avasin huoneeni oven astuen ulos. Kävelin alas ja käveltyäni pitkän matkan mutkittelevia käytäviä, päädyin takapihan ruusutarhaan. Lohdutin mieltäni antaen ruusujen tuoksun tunkeutua sieraimiini. Ha… Ei, nyt en ajattele häntä. Minun on päästävä siitä vain yli.

Harry PoV

Siitä oli viikko, kun Draco oli lähtenyt meidän yhteisestä kaksiostamme. Minun aikani oli kulunut kuin siivillä, Tara piti huolen siitä. Silti en voinut olla miettimättä, mitä ensirakkauteni teki päivästä toiseen.

Aurinko paistoi sinä päivänä kirkkaasti verhojen läpi suoraan silmiini ja se sai hymyn kohoamaan huulilleni. Nousin ylös ja menin ikkunan luokse. Linnut ne jaksavat pitää hauskaa päivästä huolimatta. Kauaa en saanut ihailla puiden loistoa, kun ovikello soi. Hämmästyin, sillä mietin, kuka haluaisi tavata minut tähän aikaan aamusta. Kävelin oven luokse ja avasin oven, jonka takana seisoi Tara.

”Huomenta Harry, minä...”, Taran lause katkesi ja hento puna nousi hänen kasvoilleen, kun hän kiinnitti huomionsa minun vaatetukseeni.
”Huomenta Tara, en osannut odottaa sinua”, virkoin hymyillen.
”Niin no, minulla on tänään vapaapäivä joten en keksinyt muutakaan tekemistä”, Tara selitti saatuaan puhekykynsä takaisin.
Kutsuin hänet peremmälle käskien istumaan olohuoneen sohvalle. Hänen odotellessa olohuoneessa kävin laittamassa farkut ja paidan päälleni. Ei jokaisen tarvitse nähdä ihan kaikkea.

Päästyäni takaisin olohuoneeseen löysin Taran istumassa samassa asennossa lähes kireän oloisena, mutta rentoutui hieman nähdessään minut.
”Harry, minä tein joutessani sinulle aamupalan”, Tara virkkoi.
Hymyilin vastaukseksi ja johdatin hänet keittiöön. Pian huoneisto täyttyi iloisesta puheensorinasta. Tunsin olevani oikeassa paikassa oikean ihmisen kanssa. Silti äänet päässäni muistuttivat Dracosta ja hänen kosketuksistaan.
Olimme sopineet tapaavamme myöhemmin, mutta kyllä se näinkin kävi. Nousin pöydästä ja Tara auttoi tiskaamaan astiat. Taikasauva taskuun ja ovesta ulos - Viistokuja odotti.

Viistokujalle päästyämme käväisimme ensiksi matami Malkinilla, josta Tara halusi ostaa uuden juhlakaavun ystävänsä häitä varten. Ja minä menin mukaan makutuomariksi. Liikkeeseen astuessani mieleeni tulvahti muisto yhdentoista vuoden takaa.

Vaaleahiuksinen pieni poika seisoi avuttoman näköisenä korokkeella odottaen, että hänen uusi kaapunsa valmistuisi.

Taran ääni sai minut kuitenkin havahtumaan takaisin todellisuuteen.
”Harry, kumpi sinun mielestäsi sopisi paremmin sininen vai..”, Tara lopetti lauseensa kesken, ” Harry, mikä sinun on? Näytät jotenkin surulliselta.”
”Mitä, ai minä. Muistelin vain ensimmäistä kertaa kun kävin täällä”, sanoin ja pieni häpeän puna nousi kasvoilleni, ”Mitkä ne värivaihtoehdot olivat?”
”Sininen ja violetti, minusta violetti, mutta kysynkin nyt sinun mielipidettäsi”, Tara sanoi
”En minä mikään väriasiantuntija ole, mutta sanoisinko sinisen sopivan paremmin silmiesi väriin”

Ja minun sanojeni myötä Tara meni ja osti sinisen kaavun. Huokaisin helpotuksesta päästessäni ulos tunkkaisesta kaupasta. Mutta se oli vasta alkua, kiersimme vielä apoteekin ja muutaman muun liikkeen, joissa en ollut ennen käynyt. Kaikkea sitä näkeekin uudessa seurassa.

Lopuksi menimme Qaino Vahvaqon jäätelöbaariin, josta oli tullut vakiopaikka tapaamisiemme lomassa. Ja meille oli myös tullut yhteinen jäätelömaku; kirsikka-cappuccino.

Kello näytti jo puolta seitsemää tehdessämme lähtöä. Päätin ottaa sinä päivänä harppauksen.
”Tulisitko minun luokseni viettämään loppuiltaa?”
”Minä, tuota... No kyllä minä voin tulla, ei kukaan minua kotona odota”, Tara vastasi ja soi minulle ujon hymyn.
Avasin hänelle oven ja yhdessä astuimme Viistokujan pimenevään iltaan.

Draco PoV

Odotin hiljaa jotain tapahtuvan. Ja pian jotain tapahtuikin. Sadepisarat alkoivat putoilla taivaalta suurina ryöppyinä ruusujen hennoille lehdille ja ne taipuivat sen tahtoon. Olisipa vain noin helppoa taivuttaa Harry minun tahtooni. Häneen ei tuntunut toimivan edes komennuskirous, jota olin käyttänyt muutaman kerran saaden hänet lopulta viettämään elämänsä kanssani. Se oli ollut paras suunnitelma, jonka olin koskaan toteuttanut – tähän asti.

Hän oli ilmeisesti kuitenkin ymmärtänyt, että naiset olivat hänelle elämän suola – oikeastaan, miksei minullekin. Jos olisin jaksanut, olisin taistellut homoushuhuja vastaan silloin, kun minusta ja Potterista kirjoitettiin lehdissä – siitä kuinka olimme muuttaneet yhteen, siitä kuinka me aloimme yhteisen elämän, siitä kuinka rakastimme toisiamme. Rakkaus? Oliko se edes oikea sana kuvaamaan suhdettamme?

Viha, viha oli täyttänyt minut viimeisen puolen vuoden aikana epäillessäni Harryn uskollisuutta suhteellemme – uskollisuutta minulle. Taisin kuin taisinkin saada itseni uskomaan niihin typeriin valheisiin, joita hän käytti tekosyinä myöhästymisilleen tai aikaisille töilleen. Uskottelin itselleni kaiken olevan hyvin. Niin ei ollut.

Juoksin hitain askelin kohti kartanon lämpöä, pois ruusupuutarhasta, pois siitä kaikesta, mikä edes muistutti Harrystä. Hän oli menneen talven – tai tässä tapauksessa kesän – lumia. Suljin silmäni huokaisten ja suljin suuren tammipuisen oven.

Huomasin aamuisen mustahiuksisen tytön seisovan edessäni kääntyessäni ympäri. Platinanvaaleat hiukseni valuivat vettä, vaikkeivät ne olleet pitkät. Päätin poiketa siinä Malfoyiden tyylisäännöistä. Sääntö numero yksi – Malfoyilla tulee olla pitkät, vaaleat hiukset. Pitkät hiukset eivät kerta kaikkiaan sopineet tyyliini, sanoi isä mitä sanoi.

Hän tuijotti minua mielenkiinnolla, aivan kuten minäkin häntä. Tosin hänellä saattoi olla syykin, sillä olin juuri tullut ulkoa läpimäräksi kastuneena. Ravistelin pikaisesti suurimman osan kasteesta pois, mutta hiukseni jäivät hapsottamaan pahemman kerran. Murahdin ja turhauduin, mutta lukitsin lopulta tuon tunteen mieleni perukoille. Katsahdin vielä kerran tyttöön, joka ei ilmeisesti vieläkään ollut ymmärtänyt, että herraansa ei ollut soveliasta tuijottaa – varsinkaan niin pitkään kuin hän oli tuijottanut.

”Mitä?” suorastaan rääkäisin, vaikka se ei ollut aikomukseni. Lähipäivät olivat vain vaatineet veronsa.

”A-anteeksi”, tyttö sopersi ja jatkoi matkaansa kohti keittiötä.

Yhtäkkiä hetkellinen hyvä tuuleni oli muuttunut huonommaksi. Tuo tyttö sai minut ajattelemaan Harryä. Hänen hiuksensa muistuttivat minua Harrystä, hänen tuoksunsa – kaikki hänessä palautti mieleeni Harryn ja sen letukan, jonka kanssa hän niin intohimoisesti suuteli puistossa. Hän ei ansainnut Harrya, kukaan muu ei ansainnut häntä kuin minä.

Helvetti soikoon! Enkö pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin Harryä? Olin minäkin Malfoy. Pikemminkin olisin ollut Mustan suvun jäsen tällä asenteella. En ollut tarpeeksi ilkeä ja julma Malfoyksi. Niin isäni väitti. Mutta se asia tulisi muuttumaan hyvinkin pian, kun vain saisin sen Potterin uskottoman penikan käsittelyyni. Puristin käden nyrkkiin ja rystyseni muuttuivat pian valkoisiksi.
Sillä sekunnilla päätin sen – minä palaisin asuntoomme ja antaisin Harrylle sen, minkä hän ansaitsee. Minut.

Harry PoV


Tara halusi välttämättä ottaa minua kädestä kiinni, enkä pannut pahakseni, sillä läheisyys oli se mitä kaipasin tällä hetkellä. Katselin kuinka maisemat vaihtuivat pikku hiljaa, käyden entistä enemmän tutummiksi. Silloin päähäni iski kamala tunne. Enhän minä voi viedä vierasta naista meidän omaan sänkyymme. Ravistin päätäni karistaakseni tuollaiset ajatukset Ketä minä yritän huiputtaa? Itse minä olen meidät tähän tilanteeseen saattanut. Silloin päähäni iski idea.

”Tara, voisimmeko sittenkin vaihtaa suuntaa ja mennä sinun luoksesi?”

”Minkä ihmeen takia?”

”Emme ole vielä käyneet sinun luonasi”, virnistin valloittavasti vielä lauseeni perään. Ja se riitti Taralle.

Tara hymyili minulle onnellisena ja lähti rivakasti viemään minua kohti hänen asuntoaan, kätemme olivat edelleenkin kiinni toisissaan.

Päästessämme asunnolle, tunsin oloni vaivautuneeksi kaikesta huolimatta. Tara onneksi ratkaisi pian tämänkin asian istuttamalla minut olohuoneen violetille sohvalle.

”Odota siinä hetki, minä käyn keittiön puolella hakemassa meille jotain syötävää”.

Se antoi minulle hyvää aikaa katsella ympärilleni; olohuone oli sisustettu violetin ja sinisen erisävyillä, eikä kenellekään jäänyt epäselväksi, mistä väristä asunnonomistaja piti. Naurahdin ajatuksilleni, toivottavasti keittiö, vessa ja makuuhuone eivät aja samoja sävyjä, siinähän tulisi hulluksi. Taran ääni kuitenkin keskeytti varsin hauskat ajatukseni.

”Mitä sinä täällä yksin hymyilet?”

”Kuhan vain mietin näitä värejä, ei jää huomaamatta mikä on lempivärisi”, lauseeni sai Taran poskille hentoisen punan.

”Tässä olisi tämä teemuki”, Tara ojensi minulle höyryävän mukin, jonka kuumuus sai sormeni pistelemään. Hiljaisuus valtasi talon olohuoneen, saaden minut taas nauramaan. Tyttö katsoi minua hieman kummissaan, mutta minä tyydyin vain nauramaan vielä lisää.

Siirryin lähemmäksi tuota tyttöä ja kiersin vasemman käteni hänen ympärilleen omistavasti.

”Missä sinun makuuhuoneesi on?” kysyin häneltä niin hurmaavasti kun vain pystyin ja samalla hetkellä kirosin itseäni. Mitä ihmettä siinä teessä oikein oli? En välittänyt ajatuksistani sillä hetkellä, vaan annoin tunteilleni ja tarpeilleni vallan.
Tara johdatti minut pienen käytävän päässä sijaitsevaan huoneeseen, jossa oli hyvin yksinkertainen sisustus; leveä parisänky, vaatekaappi ja peilipöytä. Seinien värit olivat aivan eriluokkaa kuin olohuone; vaaleat ja rauhalliset.

Vedin Taran lähelleni ja painoin huuleni hänen huulilleen, suudelma sisälsi paljon kaipuuta ja luvattomia lupauksia. Siirsin käteni hänen ruskeisiin hiuksiinsa ja annoin sormieni upota niiden pehmeyteen. Suudelma syventyi ja vaistomaisesti lähdin johdattamaan edessä olevaa tyttöä kohti sänkyä. Huulemme irtautuivat toisistaan hetkeksi Taran vetäessä päiväpeiton pois lakanoiden päältä. Muutaman sekunnin kuluttua huulemme kohtasivat uudelleen ja tällä kertaa tunsin kuinka Tara antoi kaikkensa, niin paljon hän halusi, niin vähän pystyin hänelle antamaan.

Laskeuduimme sängylle, huulet eivät irtautuneet toisistaan, mutta kätemme tekivät tutkimusmatkoja toistemme kehoilla. Siirsin käteni hänen paitansa sisään ja löysin hänen vatsansa ja pian pienet rinnat saapuivat käsiini, saaden tytön huokaisemaan nautinnosta. Samassa minä värähdin, sillä Taran kädet olivat löytäneet alaselkäni ja sen kohdan, mikä sai minut haluamaan kumppaniani entistä enemmän.

Irrotin huuleni hetkeksi riisuessani molempien paidat, Taran paidan alta paljastuivat mustat pitsirintaliivit. Tätä minä olen kaivannut. Sormeni etsivät tietä vatsan kautta farkkujen vyötärölle, avasin napin ja vetoketjun.

Samassa lakanoiden väri iskeytyi mieleeni; tummanvihreää ja valkoista. Hyppäsin huudahtaen pystyyn ja saman tien painoin pääni käsiini.

”Olen pahoillani, en voi tehdä tätä”, nousin sängyltä ylös, nappasin paitani ja kävelin kohti ulko-ovea ja illan pimeyttä.

Draco PoV

Kävelin hyvin epäilevin askelin kohti vanhaa asuntoamme – tai oikeastaan minun vanhaa asuntoani, sillä Harry asui siellä edelleen. Olin pelkkä hauras ulkokuori ilman häntä. Tai oikeastaan olin sitä hänen kanssaan, sillä nyt olin jälleen voimissani – se sama kylmä ja kolea Draco Malfoy, joka olin ollut Tylypahkassakin. Harry oli särkenyt peilin, josta katsoin itseäni – en itserakkaalla tavalla – ja hänen oli maksettava sen hinta.

Aivan, Draco Malfoy oli jälleen voimissaan. Minä olin voimissani, suljin entiset tunteeni Harrya kohtaan jonnekin mieleni perukoille turhautuneisuuden tunteen kanssa. Jos hän luuli päässeensä minusta näin vähällä, hän erehtyi. Ehei, Malfoyt eivät luovuta. Saisin oman, katkeransuloisen kostoni vielä joskus. Itse asiassa, jos kaikki sujuisi suunnitelmien mukaan, saisin sen vielä tänään. Hymyilin pilkallisesti huomatessani, kuinka julmia ajatuksia päähäni kehkeytyi. Ne tulevat tuottamaan minulle suurta nautintoa.

Käveltyäni monen korttelin ohitse, löysin vihdoin sen talon, jossa kerran asuin erään pörröpäisen pojan kanssa – nyt jo miehen, jos häntä sellaiseksi saattoi kutsua. Vedin ulko-oven messinkisestä kahvasta ja raskas ovi aukeni minua kohti ja livahdin pian sen raosta sisään. Halusin yllättää hänet – kyllä, se oli osa suunnitelmaa.

Käveltyäni kiviset portaat ylös kolmanteen kerrokseen, pysähdyin rusehtavan oven eteen ja asetin avaimen lukkoon. Se naksahti hyvin lupaavasti. Ainakaan hän ei ollut vaihdattanut lukkoja. Toisaalta, kuka olisi ehtinyt vaihdattaa ne viikon aikana. Mahdollista se tietenkin oli, mutta ei Harrylle. Laiska, tyhmä ja saamaton, kuten aina.

Painoin ovea sisäänpäin ja astuin itse sen toiselle puolelle, naksauttaen sen takaisin lukkoon jäljessäni. Saisi Potter ainakin yllättyä. Kiertelin kodissamme, joka oli jäänyt lähes samanlaiseksi, kuin sinä päivänä, jolloin lähdin. Ihme, ettei Harry ollut tuonut jo kasapäin kuvia uudesta tyttöystävästään. Pelkkä ajatuskin siitä naisesta sai minun vatsani pyörimään ja melkein annoin ylen.

Askeleeni harhautuivat tutulta polultaan kohti yhteistä makuuhuonettamme ja sänkyä, jossa olimme viettäneet niin monta hyvää yötä. Vähitellen aloin katua tuloani, sillä tämä huone – tämä koko asunto – sai minut vain ajattelemaan, kuinka hyvänä Harry oli minua pitänyt. Ja nyt aioin kostaa sen hänelle. Eihän se ollut oikein. Vai oliko sittenkin?

Odotellessani hänen palaavan, laitoin kahvinkeittimen päälle ja kiehautin muutaman kupillisen mustaa kahvia. Yhden niistä join heti ja mietin samalla kaiken tämän merkitystä. Ehkä Harry ei ansainnut tätä. Hän oli vain… Hän oli vain eksynyt polulta hetkeksi, ei sen kummempaa. Niin sinä uskottelet itsellesi. Ääni pääni sisällä yritti kovasti väittää todellisia tunteitani vastaan, mutta päätin kamppailla vastaan.

Harry oli ollut minulle niin kiltti ja hellä ja… Muistot palautuivat mieleeni suurena tulvana. Ehkä Harry ei todellakaan ansainnut tätä. Joi kuppini tyhjäksi kahvista ja sen jälkeen laskin sen tiskialtaaseen. Kävelin ympäri keittiötä ja päädyin lopulta olohuoneeseen, mutten löytänyt sieltä mitään tekemistä. Niinpä kävelin lopulta makuuhuoneeseen, joka nämä kaikki muistot oli lopulta herättänyt ja istahdin sille ikkunalaudalle, jossa olin istunut viikko sitten, juuri ennen lähtöä töihin, juuri sinä päivänä kun tämän eron aiheuttanut tapahtuma oli käynyt toteen. Ainoa ero tässä ja siinä päivässä oli, että nyt oli ilta ja minä olin se, joka määräisi tällä kertaa.

Huokaisin hiljaa kaikessa ylväässä yksinäisyydessäni.

Harry PoV

Haroin hiuksiani vimmatusti samalla, kun kävelin päämäärättömästi. Mikä ihme sai minut niin tolaltani, että juoksin karkuun toisen lämpimästä sylistä. Vauhtini hidastui hidastumistaan, aivoni kävivät ylikierroksilla miettiessäni, mikä oli saanut aikaan tuon reaktion. Samassa mieleni täyttyi vihreistä ja valkoisista lakanoista. Valkoinen muistuttaa minua hänen hiuksistaan ja koko olemuksestaan ja vihreä taas hänen pukeutumisestaan. Huokaisin ja pysähdyin keskellä katua miettimään seuraavaa siirtoani. Taran luokse en voisi enää koskaan mennä, niin tylysti minä hänet jätin sinne yksin. Ron ja Hermione olivat häämatkalla. Koti on hiljainen. Koti. Sana iskeytyi ajatuksieni läpi todellisuuteen ja sai ilmeeni surulliseksi, kun ajattelin, että toisessa tapauksessa siellä palaisivat valot ja Draco odottaisi minua hymy huulillaan.

Kaikesta huolimatta suuntasin askeleeni kohti sitä kolmikerroksista kerrostaloa, jossa minä asuin - tai me asuimme. Katse maahan luotuna astelin rappusia pitkin ylös ja hamusin avaimia housujeni taskusta. Avain meni kohdalleen ja lukko kilahti.

Sisään astuessani minut valtasi hämmennys, tunnelma oli lämpimämpi ja rauhallisempi kuin viikkoon. Samassa huomasin valon palavan olohuoneessa ja vaistomaisesti otin taikasauvan taskustani. Kiersin olohuoneen, keittiön ja vessan, käänsin koko asunnon, mutta jälkeäkään tunkeilijasta ei näkynyt.

Makuuhuone on vielä tarkistamatta, muistutin itseäni noilla sanoilla. Miten se tuntui niin vaikealta mennä omaan makuuhuoneeseen katsomaan, olisiko siellä joku tuntematon ihminen? Vedin syvään henkeä ja avasin huoneen oven. Huone oli pimeä, mutta verhoton ikkuna loi silhuetin lattialle ja olin pudottaa taikasauvani siinä samassa lattialle, kun huomasin kuka istui ikkunalaudalla. Draco. Katselin hölmistyneenä toisen piirteitä, kuinka kauniisti nenä kaartui, leukaperien jämäkkyys, se oli kuin unta. Siitä on vain viikko, mutta minusta tuntuu että ikuisuus on kulunut siitä kun viimeksi näin hänet. Draco ei tuntunut kiinnittävän mitään huomiota minuun, katseli vain ulos ikkunasta kuutamoa.
Laitoin taikasauvan takaisin housujeni taskuun, sillä sitä tuskin enää tarvittaisiin. Rykäisin ja avasin suuni.

”Draco, mitä sinä täällä teet?”

”Tulin kotiini senkin hölmö”, Dracon äänessä ei ollut havaittavissa mitään tunteita, mikä sai mielialani laskemaan entisestään. Sen kyllä olin ansainnut käytökselläni. Hetken sulattelin kuulemaani ja mietin mitä toinen poika mahtoi tarkoittaa koko asialla.

”Haluaisitko hieman tarkentaa? Tiedän että tämä kuulostaa tyhmältä, sillä onhan tämä sinun kotisi myös, mutta...”, vaikenin nähdessäni Dracon ilmeen. Se oli puoliksi huvittunut ja puoliksi vihainen. Vaalea poika nousi ikkunalaudalta ja lähestyi minua. Päässäni naksahti taas ja ryntäsin ulos ovesta, toinen kerta toden sanoo.

Juoksin keittiöön, jossa tasasin hengitystäni vähän aikaa. Mikä ihme minuun oikein meni? Hänhän on vain Draco, eikä kukaan muu. Ryhdistäydy hyvä mies! Kurottauduin ottamaan astiakaapista lempimukini, jota käytin vain erityistilaisuuksissa ja tämä totta vie oli sellainen. Hetken jo elättelin toivoa että Draco olisi lähtenyt perääni, mutta askeleita ei kuulunut. Huokaisin jokseenkin helpottuneena, sillä minä en löytänyt sanoja kuvaamaan tekojani.

Hetken aikaa vietin vielä keittiössä kahvimukin ääressä ja mietin sopivia sanoja, aika kuitenkin riensi ja mukini tyhjentyi. Laskin mukin pöydälle ja suuntasin askeleeni kohti makuuhuonetta, jossa luihuinen oli. Nyt oli kohdattava viha ja rakkaus silmästä silmään.

Draco PoV

Jo hetken aikaa luulin, että Harry oli ottanut jalat alleen nähtyään minut. Olin väärässä, täytyi myöntää. Harrystä löytyikin enemmän miestä, kuin olin ajatellut. Hän asteli määrätietoisesti takaisin huoneeseen, jossa minä olin istahtanut tällä kertaa sängyn reunalle ja tuijotin häntä tyhjin, harmain silmin. Harry näytti siltä, että hän olisi voinut purskahtaa itkuun missä vaiheessa tahansa, mutta en minä siitä välittänyt. En niin kauan, kun pystyin hallitsemaan omat tunteeni.

”Minä –”, Harry aloitti tuskallisen hitaasti.

”Olet pahoillasi?”

”Niin.”

Naurahdin. Totta kai hän oli pahoillaan, hänen omatuntonsa kolkuttaisi, jos hän tappaisi kärpäsen. Mutta minuun se ei tällä kertaa tehonnut. Vaikka oikeastaan minun olisi pitänyt esittää sen tehoavan. Olin kuitenkin kehittänyt päässäni toisenkin suunnitelman.

”Sinä olet pahoillasi?!” huusin täyttä kurkkua ikkunan ollessa avoinna ja leppeän yötuulen tulviessa sisään.

”Mitä muuta voisin tehdä?” Harry kysyi.

”Et sinä voi tehdä enää mitään, Harry, tajuatko? Sinä teit kaiken jo siellä puistossa”, syytin.

Harry painoi päänsä alas ja minä katsoin häntä. Hetkinen, en kai minä alkanut sääliä häntä? Ei, se oli väärin. Minä en säälinyt sillä hetkellä ketään muuta, kuin itseäni. Harry nosti päänsä jonkin ajan kuluttua, aivan kuin olisi ollut aikeissa sanoa jotain, muttei saanutkaan sanoja ulos suustaan.

”Mitä? Veikö kissa kielesi?” kysyin yhä syytellen häntä.

Harry katsoi minuun ja näin hänen silmiensä vetistyvän. Olinkohan ollut liian ankara? Ei, se oli täysin oikein hänelle. Vaikka hän oli elänyt niiden jästien luona, ei hän ollut ilmeisesti saanut tarpeeksi kovakätistä kasvatusta. Eikä ihme, hehän olivat täysin lepsuja verrattuna minun perheeseeni.

”Minä –”, hän sopersi jälleen.

”Voi pyhä Merlin! Sano jo, äläkä änkytä siinä!” huudahdin lopulta hyvin turhautuneena. Oli se nyt ihme, ettei sanaa saatu suusta ja äsken oltiin niin pyytelemässä anteeksi.

Harryn ilme vavahti, mutta vastoin luulojani, hän käveli suoraan minun luokseni ja painoi huulensa huulilleni. Niiden pehmeys, niiden täyteläisyys – ne olivat joskus saaneet minut omakseen. Mutta eivät saisi enää. Vain tämän yhden kerran, sitten se olisi ohi. Annoin hänen suudella minua, tarttua minuun lämpimillä käsillään, pitää kylmiä ja kalpeita kasvojani niiden otteessa.

Viimein, jopa minuutin kestäneen suudelman jälkeen hän irrotti otteensa ja minä tuijotin häntä kysyvästi. Hänen poskensa lehahtivat hiukan punaisiksi ja hän alkoi taas änkyttää vokaaleita. Pyöräytin silmiäni ja päätin ottaa ohjat omiin käsiini.

Nousin ylös sängyltä, astelin lähemmäksi häntä ja äskeisen tapahtuman vastakohdaksi, nappasin hänen kasvonsa kylmien käsieni väliin ja liikutin päätäni lähemmäksi. Huulemme päätyivät jälleen tanssimaan yhdessä sitä samaa, tuttua valssia, jota ne olivat tanssineet monta kertaa samoin askelkuvioin.

Harry PoV

Voi luoja, nuo huulet, niin pehmeät, mutta niin kylmät. Tunsin sen tutun tunteen leimahtavan sisälläni, perhoset lepattivat vatsassani ja päässäni pyöri. Silti en saanut tarpeekseni noista huulista ja käsistä, jotka lepäsivät kasvoillani. Kiedoin käteni Dracon ympärille ja vedin hänet itseeni kiinni, saaden tämän säpsähtämään, mutta se ei meidän suudelmaamme keskeyttänyt.

Seisoimme keskellä makuuhuonetta ja annoimme käsiemme vaellella toistemme vartaloilla, minun käteni tekivät pieniä ympyröitä ja Dracon kädet. Voi luoja, ne kädet, niin pitkät ja vikkelät, seikkailivat alaselälläni, juuri siinä kohtaa, jonka Tara oli hetkeä aikaisemmin löytänyt. Tara hiiteen, tätä minä oikeasti kaipasin. Pelkäsin, että Draco olisi vain unta, joten vedin hänet niin kiinni itseeni kuin vain mahdollista ja pistin kaiken kaipuun suudelmaamme. Draco tajusi suudelmamme tarkoituksen ja lähti tönimään minua kohti sänkyä. Sängynreuna tuli pian vastaan ja lähes kovakouraisesti vaalea poika työnsi minut sängylle makaamaan. Dracon katse oli niin kiihkeä ja arvioiva, että tunsin oloni kuin kukkakoristeeksi.

”Kyllä, juuri niin, aivan niin…”, kuulin Dracon mumisevan ja lopulta hän hymyili minulle. Olin juuri avaamassa suuni, mutta Draco esti sen laskeutumalla päälleni ja saaden ilman hetkeksi ulos keuhkoistani.

Haukoin hetken henkeäni, mutta rauhoituin muutamassa minuutissa ja leikkimme alkoi.

Dracon kädet olivat kaikkialla ja hänen huulensa tekivät tehokasta työtä kaulallani, saaden minut huokailemaan. Yritin kietoa käsiäni Dracon ympärille, mutta hän esti minua tehokkaasti; nosti käteni pääni yläpuolelle ja mutisi loitsun. Käsiini olivat ilmestyneet kahleet, joita turhaan yritin riuhtoa irti.

”Näin on parempi”, Draco sanoi ja painoi huulilleni pikaisen suudelman. Minä puolestani en saanut sanaa suustani ja tyydyin kohtalooni.

”Nämä ovat aivan ehdottomasti tiellä”, Draco jatkoi yksinpuheluaan ja heilautti taikasauvaansa, joka poisti minulta housut ja paidan.

Hetken Draco tuijotti himon tummentamilla silmillään minua, mutta kovetti katseensa kuitenkin nopeasti.

”Sinä olet pahoillasi?” hän kysyi kolmatta kertaa. En viitsinyt vastata, sillä hän tiesi vastauksen. Vastausta kuulematta Draco riisui itseltään housut ja t-paidan, jättäen päälleen ne mustat silkkibokserit, joita hän aina käytti.

Poika – mies jo kohta – laskeutui lantioni päälle ja sai minut huutamaan, erektioni painoi hänen reittään. Minun olisi tehnyt mieli tarttua tuohon kapeaan lantioon ja painaa se lähemmäksi itseäni, mutta kahleet, joita epätoivoisesti yritin riuhtoa irti, estivät sen. Draco vain virnisteli touhuilleni, mutta lopulta hän auttoi tilannettani vähän; viininpunaiset bokserini lensivät lattialle ja niiden seuraan liittyivät myös mustat. Miten hän aina onnistuu tekemään tuon minun huomaamattani? Ajatukseni kuitenkin keskeyttivät kylmät sormet, jotka kiehtoutuivat erektioni ympärille, saaden minut huutamaan ties kuinka monetta kertaa. Dracoa reaktioni vain hymyilytti ja pirullinen virne noilla kauniilla kasvoillaan hän aloitti kiduttavan hitaat vedot.

”Draco…Etkö millään voisi…”, puhisin ja yritin näyttää viattomalta. Vastausta ei kuulunut, mutta se tuntui.

Jalkani vietiin erilleen ja tunsin sen kovuuden, jota olin aina rakastanut, vasten sitä paikkaa, johon se kuuluisi. Täysin varoittamatta luihuinen työntyi minuun, huone täyttyi tuskan huudosta.

Draco PoV

Hitaasti, nauttien työnnyin Harryn sisään yhä uudestaan ja uudestaan. Kireys oman erektioni ympärillä sai aikaiseksi suuren nautinnon huokauksen. Vielä enemmän kuitenkin ajattelin Harryä. Tämä kaikki oli vain leikkiä minulle, eikä hän ymmärtänyt sitä. Kosketin hänen herkkää kohtaansa suolen perällä, tai niin ainakin päättelin, sillä Harry ynähti hyvin tyytyväisesti. Tiukkuus oli uskomaton, vaikka olin tunkeutunut samaan paikkaan jo monta kertaa aikaisemmin. Osasikohan Harry kenties neitsytloitsun, jolla hän sai ainoan pyhän paikkansa jokaisen kerran jälkeen koskemattomaksi?

Ynähdin hiljaa samalla kun työnnyin hänen sisäänsä yhä uudelleen ja uudelleen. Vähitellen aloin kiduttaa häntä. Työnsin itseni hyvin hitaasti sisään ja vedin itseni samalla tahdilla ulos ja odotin jokaisen työnnön välissä aina hetken, kiduttaakseni häntä hieman lisää.

”Draco, ole kiltti…”, Harry puhisi.

Hän anoo, se on hyvä merkki. Harryn anonta ja alistus sai minut yhä kiihottuneemmaksi ja tunsin, kuinka lähellä huippuni oli. Mutta ei vielä. Otin elimeni kokonaan ulos hänen suolestaan ja käänsin hänet ympäri, takapuoli herkullisesti minua kohti.

Työnnyin hänen sisäänsä uudestaan, brutaalisti ja eläimellisesti. Tahti muuttui kiduttavan hitaasta kiduttavan nopeaksi. Nain häntä kuin koira, joka oli elänyt puutteessa liian kauan. Suljin silmäni ja jatkoin mielettömän nopeita työntöjäni sisään ja ulos. Harry inisi kuin toinen, alistettu koira minun käsittelyssäni. Hyvä, näin sen onkin tarkoitus mennä. Tunsin huippuni olevan jälleen lähellä, mutta tällä kerralla en pidätellyt. Hetken päästä purkauduin hänen tiukkaan aukkoonsa ja vedin vielä muutaman vedon sen jälkeen. Harry ei selvästi ollut saavuttanut huippuaan, sillä lakana oli puhdas, eikä hän ollut ulvonut niin kuin ennen.

Siirryin pois hänen luotaan, mutta käänsin hänet vielä ympäri ja suukotin hänen huuliaan. Minun huuleni olivat hänelle kuin sokeria ja samaan aikaan myrkkyä. Hän tiesi, ettei pystynyt vastustamaan minua ja olin laskenut sen varaan.

”Odota hetken aikaa”, sanoin ja katosin kylpyhuoneeseen.

Avasin suihkun Harryn levätessä yhä käsikahleilla kiinni sängyssä, alistettuna, nöyryytettynä, hyväksikäytettynä. Joskaan hän ei tietänyt sitä – vielä. Peseydyin ja huolellisesti pesin myös oman elimeni, joka oli äsken saanut nautintonsa Harryn ahdingosta ja hyväuskoisuudesta. Hymyilin pirullisesti. Se oli toiminut.

Astelin takaisin huoneeseen musta pyyhe alavartaloni päällä ja ylävartaloni täysin paljaana, avoimena hänen silmilleen. Nyt hän saisi tietää, mistä kaikesta luopui. Minua ei jätetty naisen takia kohtaamatta seurauksia. Kävelin sängyn luokse ja vedin bokserit takaisin jalkaani, samoin housut. Vapautin Harryn loppujen lopuksi kahleista, joihin olin hänet taikonut. Hän nousi ylös varovasti, paikat ilmeisesti hellinä, ainakin äskeisen käsittelyni jälkeen.

”Draco”, hän aloitti.

”Se ei ollut sovintoseksiä”, selitin hieman ivallinen virne huulillani, jota hänen katseensa himoitsi.


Harry PoV

”Se ei ollut sovintoseksiä” , sanoessaan nuo sanat, Draco jätti jännityksen kutkuttamaan mahaani. Hetken aikaa katselin tyrmistyneenä tuota tarunhohtoista poikaa ja mietin mitä hän tuolla lauseella oikein tarkoitti.

”Mitä sinä oikein tarkoitat, Draco?”, kysyin katse maahan luotuna, sillä ei hänen tarvinnut nähdä pettymystä silmistäni.

Luulin, että kaikki olisi selvinnyt, mutta kuinka kävikään. Turha sitä on enää murehtia, mennyt on mennyttä ja tuleva tulevaisuutta. Koko tapahtuma jäi silti kaivamaan mieltäni, sillä Draco oli ollut niin erilainen. Hänen liikkeensä ja kosketuksensa, tuntui kun ne olisivat polttaneet ihooni reikiä. Se tapa, jolla hän kiusasi minua, oli joitain aivan uutta. Yleensä Draco oli se hätäinen osapuoli, joka halusi kaiken ja mahdollisimman nopeasti.

Nieleskelin kyyneleitä tajutessani, ettei Draco saattanut minua nautinnon hurmioon ja tällä hetkellä olin kiusallisen tietoinen erektiostani, joka vaati kipeästi huomiota. Dracon ääni kuitenkin herätti minut.

”Aiotko tehdä jotain erektiollesi?” kysymys tuli leveä virne kasvoilla ja se sai minut punastumaan hiusrajaani myöden.

”Minä…luulin…että…sinä…”, takeltelin ja yritin säilyttää edes pienen arvokkuuden äänessäni.

”Ainahan sitä voi luulla, mutta kaikkea ei voi saada”, Draco sanoi ja lähestyi minua puolipukeissaan.

Hän kyykistyi eteeni ja siirsi minun käteni erektioni tieltä pois. Katselin hämmästyneenä toisen tekemisiä.

”Etkö sinä osaa tehdä mitään itse? Potter tarvitsee vielä isiä auttamaan”, Draco nälvi minulle ja sai ajatukseni aivan sekaisin.Mikä häneen on mennyt? Hän laski päätään alemmaksi ja nuolaisi kevyesti herkkää nahkaa elimeni päässä, minun reaktioni oli arvattavissa. Toinen poika ei välittänyt huudahduksestani, vaan jatkoi tekemisiään. Tunsin kuinka kuumuus ja kosteus ympäröivät koko erektioni, saaden minut heittämään pääni taaksepäin. Draco liitti mukaan myös kätensä, tahti jatkui tasaisena pitkän aikaa; käsi, päänliike, käsi, päänliike…

Kauaa en tuota tahtia kestänyt ja tunsin kuinka vartaloni alkoi jännittyä ja vavista. Selkäni kaartui ja lasti purkautui hienolle persialaismatolle, sillä hetkeä aikaisemmin Draco oli vetäytynyt kauemmaksi minusta.

Tasasin hengitystäni hetken aikaa, lopulta nostin katseeni Dracoon ja hymyilin hieman.

”Draco, minä rakastan sinua.”

Harry PoV

Minun ei pitänyt alun perinkään sanoa noita kolmea sanaa, mutta tunteeni yhdistettynä äskeiseen tilanteeseen olivat minulle liikaa. Sanat olivat iskeneet tajuntaani heti, kun olin päästänyt ne ulos suustani. Kuivasin kasvoilleni kuivuneet kyyneleet ja kohotin kasvoni ja näin Dracon istuvan jälleen ikkunalaudalla, katse ulos kääntyneenä. Aloin miettimään oliko hän kuullut sanojani, mutta hänen välinpitämättömyytensä kuitenkin paljasti sen.

Löysin pian muistoistani ensimmäisen kerran, kun olin sanonut ensimmäisen kerran Dracolle ne kolme maagista sanaa.

Olimme olleet yhdessä kolme kuukautta ja istuimme puiston penkillä katsomassa auringonlaskua. Nojasin päätäni Dracon rintaan ja käteni vaeltelivat levottomasti hänen vartalonsa ympärillä. Olin vain muutamaa päivää aikaisemmin saanut todelliset tunteeni selville ja olin miettinyt miten kertoisin ne tuolle jumalaiselle platinapäälle. Se hetki tuntui olevan kaikin puolin oikea, auringonlasku, lämmin kesäilma ja linnut lauloivat puiden suojissa kauniita säveliään.

”Draco, minä rakastan sinua”, mumisin lähes kuulumattomasti toisen rintaa vasten. Tunsin kuinka Dracon keho jännittyi ja hän kohotti minun kasvoni kohti hänen kasvojaan. Hetken aikaa hän vain tutkaili kasvojeni piirteitä vakava ilme kasvoillaan, mutta huomatessaan silmieni hehkun, hänen suunpielensä kääntyivät hymyyn. Huulemme koskettivat toisiaan ja suudelma oli täynnä erilaisia tunteita.

Tuon päivän jälkeen olimme seurustelleet kaksi vuotta ja samassa hirveä tunne iskeytyi tajuntaani. Meidän vuosipäivänämme Draco lähti kaksiostamme! Vinkaisin kauhuissani ja sukelsin peiton alle.

Miten minä pystyin unohtamaan vuosipäivämme?!” Vedin peiton korvilleni, enkä välittänyt siitä vaaleaveriköstä, joka istui ikkunalaudalla tuijottamassa ikuisuuteen.

Aloin tietämättäni nyyhkimään hiljaa peiton uumenissa, enkä näin ollen huomannut toisen pojan ilmettä kun hän katsoi minua.

Hetken vain makasin peiton alla ja mietin mitä olinkaan mennyt tekemään. Tajusin kuitenkin, että kaikki oli turhaa, minulla ei ollut syytä itkeä peiton alla ja miettiä sitä. Otin itseäni niskasta kiinni ja nousin istumaan, peitto peitti lantioni seudun sopivasti.

”Draco, minä olen pahoillani”, sanoilla sain luihuisen huomion itseeni ja saatoin jatkaa ”Olen pahoillani, jos olisin tiennyt, että meidän vuosipäivämme oli se päivä, jolloin…”, en saanut lausettani loppuun asti, sillä Dracon ilme oli joitain aivan käsittämätöntä.


Draco PoV

Katsoin Harrya tyhjin silmin hänen yrittäessä pahoitella vielä kertaalleen minulle tapahtunutta. Hän tuijotti minua hieman hämmästyneenä ja katseessa oli nähdäkseni myös hieman pelkoa.Mahtavaa. Olin saanut hänet pelkäämään itseäni, joskaan se ei ollut syvin tarkoitukseni. Se oli minulle vain kaupanpäällinen. Naurahdin ja kasvoni vääristyivät hymyntapaiseen. Jos hän käsittäisi tämän kaiken. Hän luulee yhä, että rakastan häntä.

”Jolloin minä lähdin”, täydensin hänen lauseensa. ”Jolloin sinä petit minua sen naisen kanssa.”

Käänsin kasvoni jälleen tutkimaan hämärää ulkomaailmaa ja näin pöllön lentävän öisellä taivaalla. Se näytti paljon Hedwigiltä, Harryn pöllöltä, mutta tiesin, ettei se ollut se, sillä se jyrsi parastaikaa siemeniä häkissään. Mietin mahtoiko se toimittaa kirjettä jollekulle, sillä sen suusta roikkui jotain. Mutta yhtä hyvin sen suusta olisi voinut roikkua peltohiiri. Se oli saalistaja. Niin olin minäkin.

”Draco…”, Harry yritti sanoa, joskin keskeytin hänen puheensa kädennostolla. ”Talk to the hand”-ele, kuten jästit kutsuivat..

”Harry, tee meille kerrankin palvelus ja ole hiljaa”, huokaisin. ”Sinun ei tarvitse selitellä minulle, mitä teit.”

Omat ajatukseni harhautuivat johonkin muualle moneksi minuutiksi. Istuskelin vain siinä ikkunalaudalla, tuijottaen tyhjyyteen ja miettien millainen meidän alkutaipaleemme oli ollut.

Tylypahkassa tarjosin hänelle ystävyyttäni, mutta sitä hän ei huolinut. Väitti osaavansa valita ystävänsä itse. Siitä hetkestä lähtien meistä oli tullut vihollisia. Hän oli ystävystynyt sen Weaselin ja kuraverisen kanssa. Outoa, olin jopa alkanut tottua heihin pikku hiljaa. Hän oli joka vuosi tehnyt jotakin ihmeellistä ja kasvattanut kunnianhimoaan. Seitsemäntenä vuotenani satuin yhtäkkiä saamaan päähäni ajatuksen: halusin hänet vain itselleni. Yksin minulle.

Minulla oli oikeastaan muutamakin paikka jonne mennä. Ehkäpä menisin takaisin kartanoomme ja naisin jonkun seurakseni. Kaikki tulisi valmiina kuin tarjottimella, ja minun ei tarvitsisi huolehtia yhtään mistään. Minun ei tarvitsisi liata kynsiäni, voisin vain lojua sohvalla ja lukea Päivän profeettaa. Se tosin kävisi tylsäksi, kun oikein pitkän päälle ajatteli.

Harryn kanssa aika ei ollut käynyt koskaan pitkäksi. Ja nyt sen näki erityisen hyvin. Hänen kanssaan pystyi vaikka riitelemään, jos ei muuta. Mutta maailmassahan oli muitakin ihmisiä, joiden kanssa riidellä, kuin Potter. Voisin riidellä vaikka seuraavan vastaantulijan kanssa aivan hyvin.

”Tiedätkö, Potter”, aloitin rikkoakseni hiljaisuuden. ”Minä oikeasti luulin, että sinä rakastat minua.”

”Mutta Draco, minä rakastan sinua”, hän yritti selittää.

”Rakastit”, korjasin hänen lauseensa.

”Rakastan edelleen”, hän väitti.

Purskahdin hyvin ivalliseen nauruun. Potter rakastaa minua edelleen? Surkeampaa valhetta en ollut kuullut. Ei, hän ei luultavasti ollut edes koskaan rakastanut minua. Tai itse asiassa, olisiko se ollut niin päin, etten minä koskaan rakastanut häntä. Olin vain kateellinen, hölmö, typerys.

”Voit väittää aivan vapaasti niin”, sanoin lopulta. ”Minä en enää välitä.”

Huokaisin hiljaa ja katsahdin hänen kasvoihinsa. Toisaalta mieleni teki saada hänet takaisin, mieleni teki vangita hänen huulensa omillani, kahlita hänet uudestaan tuohon sänkyyn ja ottaa hänet omakseni. Mutta se ei käynyt päinsä tällä kertaa. Ei.

”Minä en jaksa tätä enää.”

Harry PoV

Tuijotin typertyneenä lattialle ja annoin sanojen uppoutua tajuntaani hiljaa ja tuskaisesti. Näinkö tämä kaikki tulisi päättymään? Kaksi vuotta kuljimme yhteistä taipaletta onnellisina murehtimatta tulevaisuutta.. Huokaisin syvään ja nousin sängystä, tarkoituksenani pukea jotain ylleni. Vaatekaappi oli täynnä yhdessä ostamiamme vaatteita ja se sai vatsani sekaisin. Omistanko enää edes muistoja ilman Dracoa? Joka ikinen asia muistuttaa hänestä meidän asunnossamme, jos hän nyt päättää jättää… Ravistin päätäni saadakseni tuollaiset ajatukset pois.

Alitajuntaisesti puin takaisin päälleni viininpunaiset bokserit ja mustan t-paidan, jossa komeili Tylypahkan vaakuna. En vaivautunut pistämään päälleni farkkuja, sillä ne tuntuivat tällä hetkellä ahdistavilta, niin kuin koko tämä tilanne.

”Minkä ihmeen takia sinä puet päällesi minun paitani?” Dracon ääni sai minut säpsähtämään ja katsahdin paitaani ja huomasinkin siinä olevan kuvan käärme, eikä Tylypahkan vaakuna. Tämä tilanne alkoi käydä naurattavaksi.Missä välissä hän on välittänyt mikä paita minulla on päälläni? Minun hermoni alkoivat pikku hiljaa olla lopussa, kiristelin hampaitani ja yritin hakea normaalia äänensävyä.

”Missä välissä sinä olet välittänyt, mitä minulla on päälläni?”

”Tästä päivästä lähtien”, toinen tuhahti. Mulkaisin häntä vihaisesti, mutta annoin asian olla, sillä minusta ei ollut tällä hetkellä mihinkään riitaan. Voimani olivat lopussa tästä koko tilanteesta ja mielenterveyteni myös.

Istahdin persialaismatolle, jossa oli vielä minun lastini. Punastuen kahmaisin taikasauvan ja mutisin puhdistusloitsun. Nojasin sängyn reunaan ja suljin silmäni, sillä en kestänyt toisen välinpitämättömyyttä. Hetken aikaa tasasin ajatuksiani ja hengitystä, mutta toisen tietoinen läheisyys teki siitä lähes mahdotonta.Tuo hengityksen tahti, sisään, ulos, sisään, ulos. Jotenkin niin erilainen, mutta kuitenkin niin samanlainen.

”Mitä sinä tarkoitit sillä, että et enää jaksa?” kysyin varovasti avaamatta silmäluomiani, en ollut valmis katsomaan niihin kuolettaviin silmiin. Kuulin tuhahduksen ennen kuin Draco vaivautui vastaamaan minulle.

”Mitäköhän sillä yleensä tarkoitetaan, että ei enää jaksa? Herää jo Harry!”
Avasin silmäni ja katsahdin jo sinä iltana tutuksi tulleella ilmeellä niitä harmaita silmiä. En saanut jälleen kerran sanoja suustani, nousin vain ylös ja harppasin muutamalla askeleella ulos makuuhuoneesta. Kävelin pienen käytävän toiseen päähän, kohti olohuonetta ja sitä mustaa sohvaa, jolla olimme viettäneet monia yhteisiä hetkiä.

Muutin kuitenkin mieleni ja käännyin kohti kirjahyllyä, vetäen kirjojen seasta muutaman valokuva-albumin. Jäin kirjahyllyn eteen seisomaan ja avasin ensimmäisen sivun.

Minä ja Draco päättäjäispäivänä Tylypahkan rappusilla, Hermione ja Ron taka-alalla. Kaikissa kuvissa näytimme onnellisilta; puiston penkillä, valkoisella hiekkarannalla, Eiffel-tornin edessä, metsäisellä polulla, sateisena päivänä Tylyahon kaduilla… Lista oli loputon ja minä tuijotin albumia hurmioituneena. Kuulin askelia takaani ja käännyin äänen suuntaan, albumi putosi kädestäni kolahtaen lattialle. Dracon toisella olkapäällä lepäsi musta laukku.

”Mitä ihmettä?!” älähdin.

Draco PoV

Harry katsoi minua hämmästyneenä ja yllättyneenä. Katsoin häneen kylmästi, tuntematta minkäänlaista sääliä tai myötätuntoa. Ei, Malfoyt eivät sääli muita.. Tuijotin häntä suoraan silmiin jonkin ajan, joka tuntui monelta minuutilta.

”Minä lähden”, sain sanotuksi.

Se oli jo helpompaa. Tunteeni olivat kuihtuneet, aivan kuten ruusut talvella. Ei enää rakkautta, ei enää sitä pilkettä silmäkulmassa, kun näin hänet. Se oli nykyisin vain välinpitämättömyyttä. Hän todella luuli, että välitin.

”Mi – Minne sinä menet?” hän kysyi. ”Jäisit tänne.”

”Kotiin”, vastasin.

”Mutta…”, hän älähti. Minä katsoin häntä tunteettomasti ja kohotin kulmiani aivan kuin minua olisi kiinnostanut se asia, jota hän oli nyt sanomassa. ”Tämä on sinun kotisi.”

”Ei Harry, ei”, vastasin tuijottaen häntä yhä silmiin. ”Tämä ei ole kotini.”

”Mutta…”

”Ei ole koskaan ollutkaan.”

”Mutta olet asunut täällä kanssani kaksi vuotta ja... ja…”, hän sopersi.

”Ja senkö vuoksi minun pitäisi kutsua tätä koinsyömää asuntoa kodikseni?”

Harryn kasvot kalpenivat ja vähän ajan kuluttua hän näytti aaveelta. Hänen ihonsa oli lähes yhtä kalpea kuin omani. Vaan ei kylmä – ei, Harryn iho ei koskaan ollut kylmä. Se säteili lämpöä, jonka olin nyt hylkäämässä. Se lämpö meni harakoille.

”Draco, kiltti, anna minulle mahdollisuus”, Harry anoi muutama kyynel silmissään.

Minä naurahdin ivallisesti ja pudistin päätäni. Katsoin häntä silmiin, jotka sykkivät rakkautta ja lämpöä, mutta minua ne eivät enää vanginneet. Se oli ohi. Kaikki oli ohi. Mitään ei enää tulisi tapahtumaan meidän kahden välillä. Ei niin mitään.

Tartuin häntä kiinni leuasta ja annoin hänen uskoa, että aioin suudella häntä. Suudelman sijaan hän sai iskun poskelleen ja kaatui maahan, katsoen minua hämillään.

”Olen antanut niitä sinulle jo liiaksi”, sanoin kylmästi ja käännyin kohti ovea, josta minun oli tarkoitus marssia ulos.

”Draco, miksi sinä teet tämän?” Harry kysyi.

”Koska sinä et ole arvoiseni”, vastasin. ”Et kuulu minulle. Olet valehteleva, uskoton ja saamaton vätys. Minä olen liian hyvä sinulle. Sinä olet ruohoa, jota minä tallon jalkojeni alle. Sinä olet orjani, minä olen isäntäsi. Sinä ole matto, jota hakkaan. Sinä olet hyväuskoinen hölmö, jota käytän hyväksi. Sinä olet pelkkä shakkinappula suurella pelilaudalla, jolla minä pelaan. Ymmärrätkö? Sinä et ikinä tule olemaan minun arvoiseni.”

Nauroin melko kuuluvasti ja julmasti, aivan kuin niiden tyhmien jästielokuvien rikolliset ja murhaajat nauravat, ennen kuin saavat uhrinsa kiinni. Harry tuijotti silmiini omat ammollaan järkytyksestä ja yllätyksestä. Olin vuodattanut kaikki, mitä sydämessäni oli. Ehkä enemmänkin. Mutta sen hän oli ansainnut.

”Minä hyväksikäytin sinua kaikki nämä vuodet, kulta”, sanoin muuttaen ääneni ivalliseksi viimeisen sanan kohdalla.

Kävelin ovelle ja tartuin kahvaan, mutta minut keskeytettiin.

”Draco, ole kiltti, jää”, Harry sanoi.

”Olen pahoillani, Potter”, sanoin tunteettomasti. ”Tunteet syntyvät ja kuolevat.”