TRINIDEAN ILLUUSIO

Prologi

Aurinko oli kadonnut kauas horisontin taakse hetken aikaa sitten. Maantasalla näkyvä taivas helotti vielä hetken aikaa punaisena, ennen kuin antoi hämärän yön astua valtaan. Lintujen laulu oli hiljennyt samaan aikaan auringon katoamisen kanssa ja jäljelle jäi enää yötuulen puhallus. Se nosti puiden lehtiä tanssiin – valssia, tangoa, polkkaa – ja sai ne innostumaan asiasta. Susien ulvonta kuului jostakin kaukaa niin hiljaisena, ettei sitä ollut edes erottaa tuulen ulvonnasta. Metsä hiljeni entisestään suurimman osan eläimistä käydessä yöpuulle omiin koloihinsa ja kotoihinsa jättäen tilaa muille yöllisille äänille.

Suuren kuninkaanlinnan ikkunoista kajasti vielä valoa. Vaikka metsä hiljeni, sysimustaan väriin verhoutunut linna ei sitä tehnyt. Ulos kantautui joitakin satunnaisia ääniä, kun linnanneidot kikattelivat ja palvelijat touhusivat. Kolme tyttöä käveli ulkona puutarhassa kivipolulla ja heidän korkokenkänsä hakkasivat pintaa vasten. Yhdellä oli yllään keltainen asuste, toisella vihreä ja kolmannella punainen, mutta yksi asia asusteissa oli samaa – jokainen oli juhlamekko.

Neljäs henkilö, jonka paikallaolosta nuo kolme eivät edes tienneet ja joka itse ei halunnut tuoda sitä julki, poikkesi heistä täysin. Hän oli pukeutunut ei-juhlallisesti, vaikka oli arvojärjestyksessä korkeammalla kuin nuo kolme. Nuoren naisen vartaloa peittämästä löytyi viininpunainen, yksiolkaiminen toppi ja rusehtava hame. Hän oli pukeutunut varsin rahvaanomaisesti ja tiesi, että jos isä olisi nähnyt hänet, hän olisi saanut suullisen läksytyksen liittyen etiketin pukeutumissääntöihin. Ja prinsessana hänen olisi tullut noudattaa niitä, mutta miten oli käynyt – tyttö oli täysin mahdoton.

Illyria Rosewyn Melisande de Crodeny. Sen hän oli saanut ristimänimekseen ja se nimi hänet kahlitsi kohtaloonsa. Tytön tummanvioletit silmät takertuivat kolmen muun liikkeeseen. Hän halusi päästä sisälle huomaamattomasti ja eritoten niin, etteivät hänen kolme serkkuaan huomaisi häntä. Illyria otti muutaman vakaan askeleen eteenpäin ja astui esiin tuuhean koristepensaikon takaa luoden katseensa kolmen tytön selkiin. Hän hiipi hiljaa kohti kellarin ovea, joka pilkisti murattiköynnösten takaa – ruskea puinen, vaatimaton ovi. Saranat kirskuivat hieman, kun hän raotti sitä vain sen verran, että mahtui itse sisälle.

Illyria odotti hetken oven takana kuunnellen omaa hengitystään ja varmistaen, ettei häntä ollut nähty. Sen jälkeen tyttö kääntyi ympäri ja joutui parahtamaan tuntiessaan käsien tarttuvan hänen olkapäihinsä. Oli vähällä, ettei tyttö kaivanut tikariaan esille puolustautuakseen, sillä hän säikähti kunnolla. Vihdoin tavoittaessaan silmillään hänestä kiinni pitävän hahmon kasvot, sai tyttö varmistuksen siihen, ettei tämä tahtonut hänelle pahaa.

”Joseph!” tyttö kiljaisi ja huokaisi helpotuksesta.

”Illyria”, ohimoiltaan jo harmaantunut mies huokaisi. ”Missä sinä taas olit?”

”Jossain, mistä isä ei saa tietää mitään”, tyttö väitti tanakasti vastaan. ”Eihän?”

”Hän oli huolissaan”, Joseph yritti saada Illyrian tuntemaan edes vähän vastuuta teoistaan. Mies huokaisi syvään vielä kerran, ennen kuin jatkoi. ”Minä en kerro mitään, mutta sinun täytyy kertoa missä olit.”

”Sen teenkin”, tyttö vastasi näyttäen kasvoillaan iloista ilmettä samalla kun Joseph laski kätensä alas.

”Illyria, sinun täytyy olla varovainen hänen kanssaan”, mies muistutti. ”Oswald ei ole eilisen teeren poika. Hän tietää millainen olet. Ja siksi hän lähettääkin sinut Caspisoniin morsiameksi.”

”Hän haluaa vain päästä minusta eroon”, Illyria huokaisi. ”En minäkään pidä hänestä. Isä on pitänyt minua kuin vankina viimeiset yhdeksäntoista vuotta.”

”Se ei ole ainoa syy matkallesi”, Joseph sanoi tarttuen kiinni tytön ohuesta käsivarresta.

”Mitä?” tyttö huudahti vaatien vastausta, ennen kuin miehen ilme selitti hänelle kaiken. ”Kerro minulle.”

Vaaleanpunavioletit hiukset heilahtivat ja otsahiukset liimautuivat kiinni hänen otsaansa, kun hän tuijotti miestä vaativasti. Illyria ehti jo pelätä mitä saisi tietää. Joseph oli ollut hänen luotettavin apulaisensa jo pienestä pitäen – mies oli leikkinyt hänen kanssaan kun hän oli lapsi ja toimittanut hänelle isänvirkaa jo kauan – sitä isänvirkaa, joka ei sulkenut tytärtään neljän seinän sisälle siinä pelossa, että hän saattaisi ystävystyä talonpoikien kanssa. Joseph huokaisi valitellen.

”Kuulin kun isäsi keskusteli lordi Berrickin kanssa päivemmällä”, mies aloitti tarinoinnin. ”Isäsi haluaa myös Caspisonin kuninkaaksi.”

”Miten hän sen muka tekisi?” Illyria naurahti.

”Sinun avullasi kuulemma”, Joseph sanoi empimättä. ”Hän sanoi, että sinun voimasi auttaisivat häntä.”

”Minun voimani?” tyttö kummasteli. ”Anteeksi vain, mutta miten hän muka voisi niitä käyttää?”

”Ei hän niitä käytäkään”, Joseph myönsi. ”Hän käyttää sinua. Hän puhui jostakin ennustuksentapaisesta.”

”Ja hän luulee voivansa kontrolloida minua”, Illyria tuhahti ja naurahti sen päälle. ”Se liittyy jotenkin äitiini, eikö niin? Isä ei nainut häntä pelkästään rakkaudesta.”

”Mistä minä sen tietäisin”, mies kohautti olkapäitään. ”Hän ei sanonut siitä mitään. Hän vain sanoi lähettävänsä sinut Caspisoniin viiden henkivartijan kanssa.”

”Minä vaadin sinut mukaani”, tyttö sanoi tuimasti.

”En tiedä onnistuuko se.”

”Voi kyllä se onnistuu”, hän toisti. ”Jos se minusta on kiinni. Kiitos.”

Joseph kuitenkin oli Illyriaa nopeampi. Hän tarttui tätä olkapäistä ja käänsi tämän itseään kohti nopealla liikkeellä.

”Ole varovainen”, hän sanoi.

Illyria ei vastannut miehelle mitään, ainoastaan nyökkäsi hyväksyvästi. Tyttö asteli eteenpäin kivisellä, kylmyyttä hohkaavassa holvikäytävässä ja suuntasi kohti lähintä lämpöä – omaa huonettaan toisen kerroksen eteläpäädyssä. Kuin ihmeen kautta, hän ei nähnyt käytävillä ketään, kun kurkisti ulos kellarin ovesta. Niinpä hän varovasti sulki sen perässään astuttuaan käytävään ja suuntasi ylös omaan huoneeseensa.

Avattuaan oven lämpöiseen, punaisen sävyillä sisustettuun huoneeseen, hän laski vyötäisillään olevan ruskean miekkavyön takan viereen sille tarkoitettuun paikkaan. Tyttö huokaisi hiljaa ja painoi luomensa kiinni. Hän vihasi sitä, että asiat päätettiin hänen puolestaan. Ja vielä sellaiset asiat, jotka hänen olisi pitänyt saada päättää itse. Vielä äsken hänen suhtautumisensa oli ollut vain turhautuneisuutta, nyt se sykki jo vihaa. Hän oli varma, että hänen äitinsä liittyi jotenkin siihen ja hän halusi sillä hetkellä kuristaa isänsä omin käsin tietäessään, että tämä oli vain hyväksikäyttänyt hänen äitinsä Melisanden voimia. Ja nyt, kun hän ei ollut käytettävissä, oli Illyrian vuoro.

Tyttö tuhahti. Hän oli keksinyt jotakin. Yksi lause, jonka hän oli oppinut, oli täysin totta: kun jossain sulkeutuu ovi, ikkuna avautuu. Hän voisi suostua tuolle matkalle menettämättä mitään. Hän oli keksinyt keinon päästä pois vihaamastaan kohtalosta. Yhtä hyvin hän voisi livahtaa noiden viiden vartijansa käsistä ja karata pois, kauas pois – jonnekin, missä häntä ei tunneta. Hän voisi aloittaa täysin uuden elämän, vailla huolia arvoasemastaan. Aivan – niin hän tekisi.

Siitä tulisi varsin mielenkiintoista.