SI VIS AMARI, AMA

Prologi

Jokainen, joka tunsi herra Harten, ei voinut sanoa tästä pahaa sanaa. Hän oli kaikkien ihannoima, vanhemmanpuoleinen, varakas ja hänellä oli hyvä perhe ja suuri kartano. Hänen vaimonsa, Elle, oli nähnyt ainoastaan kaksi kesää vähemmän kuin kuudettakymmenettä kesäänsä elävä mies. Heillä oli kolme lasta, kolme mallikasta aikuista poikaa, joista jokainen asui yhä kotikartanossa, saman katon alla. Eikä vanhempi herra Harte koskaan heittänyt heitä pois kodistaan, vaikka ihmiset sitä hieman kummeksuivat.

Herra Harte itse oli kovin lempeä sydämeltään. Hänen etunimensä oli Anthony, mutta tuskin kukaan kutsui häntä sillä nimellä. Häntä kutsuttiin kotona enemmänkin Tonyksi kuin Anthonyksi. Herra Harte oli voimakastahtoinen, mutta kasvatti lapsensa rakkaudella ja niin ollen rakasti myös lastensa äitiä kovin paljon. Jotkut sanoivat, että jos häntä olisi toinen kappale jossain, se olisi luultavasti joulupukki. Mutta ei, herra Hartea ei ollut kaksinkappalein. Anthony oli perheensä pää ja piti järjestyksen suuressa kartanossa, jossa huoneita oli kolmekymmentäkahdeksan ja palveluskuntaa oli reilusti yli kaksikymmentä. Rahantulo takasi sen, että heidän ei tarvinnut tehdä juuri mitään itse. Juuri siitä syystä hänen poikansa eivät olleet oppineet käytännön asioita, kuten petaamaan sänkyjään tai tekemään ruokaa – paitsi nuorin, joka vaatimalla vaati, että hän pääsisi opiskelemaan ruuanlaittoa myös koulussa ja nykyisin hän jopa teki heille päivällisen aina silloin tällöin.

Lienee ehkä turhaa mainita, että rouva Harte oli perheestään erittäin ylpeä. Niinkin hyväsydäminen mies ja hyvin kasvatetut pojat. Hän eli perheidyllissä, jollaisen oli halunnutkin. Rouva Harten hymy paljasti usein paljon enemmän hänestä, kuin oli tarkoituskaan. Hän ei nimittäin osannut valehdella lainkaan ja siksi pysytteli kaikkein mieluiten kotikartanossa tekemässä milloin mitäkin. Hän toimi miehensä avustajana myös silloin, jos pojat eivät ehtineet. Olipa rouva nimittäin ehtinyt lukea lakia omassa nuoruudessaan ja vieläpä siitä muisti paljon. Mutta hän ei halunnut jatkaa sitä samaa työtä, vaan kasvattaa poikiaan ja huolehtia kartanosta palvelusväen kanssa. Rouva Harte oli nainen, joka rakasti tehdä niin kutsuttua naisten työtä – kokkaamista, kukkien kasvattamista, siivoamista. Ei ollut mitään vähäistäkään työtä, mitä hän olisi kaihtanut. Herra Harte oli onnellinen, että hän oli saanut sellaisen vaimon.

Vanhin pojista oli pyöreän kolmen vuosikymmenen lävitse elänyt William. Hän oli isänsä avustaja, perheen kultapoika heidän omassa asianajajaintoimistossaan, jolla oli toimipisteitä ympäri Britanniaa, Amerikkaa ja Eurooppaa. Turhaksi lienee mainita, että Harten asianajajaintoimisto oli kulkenut heidän suvussaan jo pitkään, ennen kuin se oli siirtynyt vanhemmalle herra Hartelle, jolle menestys takasi auvoisat oltavat. William oli komea nuori mies, etteikö häntä jopa kauniiksi kehuttu, ja kihloissa erään sievän ja varakkaan lontoolaisneidin kanssa. Tulevaa avioliittoa odotettiin innolla. Harten perheessä – vai pitäisikö peräti sanoa suvussa – avioliitot olivat mitä yleisimmin onnistuneita ja miesten valitsemat vaimot olivat omalla tavallaan erikoislaatuisia. Se tuntui siltä, kuin nämä miehet olisivat aina etsineet juuri heitä – että maailmassa oli vain yksi nainen, joka heitä veti puoleensa. Niin oli tapahtunut Williamille.

Pojista keskimmäinen, Stepheniksi ristitty tapaus oli perheen naistenmies. Vanhempaa veljeään kolme vuotta nuorempi herra ei kokenut osaavansa tyytyä vain yhteen. Niinpä hän otti monta. Vaikka myös Stephen avusti isäänsä ja edusti maailmankuulua perheyritystä, hän koki elämän muut ilot viehättävimmiksi – kuten kauniskasvoiset toisen sukupuolen edustajat. Hunsvotiksikin vanhempi herra Harte poikaansa nimitti, vaikka rakasti tätä koko sydämestään. Taitava pelurikin oli pojasta kouliintunut. Olipa nuorempi herra Harte voittanut monet perättäiset kerrat Texas Hold’Emissa ja kartuttanut tililleen sievoisia summia rahaa. Hän oli kaikkea muuta kuin tyhjätaskupoika, joka hänestä oli ennustettu tulevan.

Viimeinen tapaus kolmikosta on nuoriherra Harte, joka ristittiin syntymänsä jälkeen Jamieksi hänen äitinsä edesmenneen veljen mukaan. Ne, jotka hänet tapasivat, moittivat häntä kylmäksi ja joskus suorastaan jäätäväksi. Nuoriherra oli vasta kahdenkymmenenkahden ikävuoden tienoilla. Hän ei puhunut paljoa vieraiden seurassa – veljilleen kyllä -, mutta kun hän suunsa avasi, hän puhui täyttä asiaa. Hänessä nähtiin suunnattoman paljon potentiaalia tulevaksi perheyrityksen johtajaksi. Hän oli hypännyt esiin veljiensä varjoista ja osoitti olevansa sivistyneempi ja fiksumpi kuin kumpikaan heistä. Hän tiesi vastauksen miltei joka kerta ja esitti omat mielipiteensä vahvasti. Hän oli kuin kävelevä tietosanakirja, jonkin sortin nero, tuleva Einstein. Monet ajattelivat nuoriherra Harten olevan liian täydellinen ollakseen totta. Vanhemmat sisarukset kylpivät hänen varjossaan aina kun hän osui paikalle. Nuori mies vasta opiskeli lain auvoiseen maailmaan, mutta tuntui tietävän paljon sen tason ylitse – joskin tämä oli kirjojen ansiota, joita lukemalla Jamie oli tuhlannut nuoruutensa. Nuoriherra Harte ei koskaan kehuskellut tekemisillään tai tietämyksellään ja vain harvoin hänen nähtiin hymyilevän. Joskin oli yleisesti tiedossa, että nuoriherra oli monien neitien mieliin tästä yksityiskohdasta huolimatta. Oli harvinaista, jos hän hymyili ja usein hymyillessään hän teeskenteli.

Jos kuvittelette, että Jamie Harte oli yksinäinen ja erakoitunut, olette väärässä. Nuorella herralla oli muutamia erittäin läheisiä ystäviä, joiden seurassa hänen kaltaisensa perin komea pojankasvoinen mies tunsi olevansa tarpeeksi tottunut tiettyihin puheenaiheisiin, kuten ajoneuvot, naiset tai raha ja leikinlaskuihin ystävien kesken. Mutta ei nuoriherra Harte ollut sydämeltään niin paha kuin hän antoi kuvan – ei ollenkaan, eikä varsinkaan niin välinpitämättömältä. Hän ei vain pitänyt siitä, että hänet hämmennettiin Eikä hän liioin pitänyt siitä, että hänelle sanottiin vastaan.

Niin tai näin, Harten perhe oli arvostettu. Lähes kaikki yrittivät päästä heidän suosioonsa, jotta voisivat paistatella edes vähän aikaa toisenlaisen auringon alla. Niin, he olivat itsekkäitä, tavoittelivat vain omaa etuaan. Mutta ei herrasväki Harte, ei suinkaan.