SATEEN SIRPALEET

Kappale 9, jossa Sarah opettaa Siriusta luistelemaan ja jossa hänen ystävänsä joutuvat järkyttymään

Aamu sarasti Sarahin silmiin tytön heräillessä monen tunnin unien jälkeen. Hänen kuvansa edellisillasta olivat hieman hämärtyneet, mutta säilyivät silti selkeinä hänen mielessään. Niiden ajatteleminenkin sai aikaan puistatuksen hänen sisällään. Hän oli ilmeisesti nukkunut samassa asennossa koko yön, sillä hänen päänsä nojasi yhä Siriuksen rintaan ja tytön korviin kantautui pehmeä, rauhallinen ja tasainen hengitys. Sarahin pää keinui rinnan liikkeiden tahdissa, eikä hän olisi halunnut siirtyä siitä vielä muualle. Hän ei olisi millään raaskinut herättää poikaa, joka näytti niin suloiselta nukkuessaan. Sirius näytti jotenkin niin… ei-siriusmaiselta.

Hänen mielessään velloivat yhä Franzin kertomat väitteet siitä, kuinka tyttö tulisi tappamaan kaikki itselleen rakkaat ihmiset, kun ei enää hallitsisi verenhimoaan. Sarah halusi sivuuttaa asian kädenheilautuksella, muttei voinut. Se painoi liikaa hänen hartioillaan. Se oli kuin raskas nyytti, jota ei voinut antaa toiselle. Tyttö huokaisi hiljaa tuijottaessaan poikaa, joka voisi vielä joskus olla vaarassa hänen vuokseen – tosin ainoastaan, jos tyttö ei pystyisi hillitsemään itseään. Mutta hän oli hillinnyt itsensä hyvin tähänkin asti, joten kuka sanoi, että Franzin väitteet toteutuisivat. Sarah hymyili hennosti pienelle optimistiselle ajatukselle siitä, että tulevaisuus ei ehkä olisikaan niin rosoista kuin hän oli luullut.

Sarah ei kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta, vaan nosti toisen kämmenensä pojan poskelle. Hän siveli sitä hellästi sormellaan ja sai Siriuksen mumisemaan epäselvästi jotakin, ennen kuin poika avasi silmänsä ja tuijotti Sarahia. Sirius haukotteli ja venytti jalkojaan.

”Huo-o-o-menta”, poika venytti vokaalia jalkojensa tavoin. ”Voitko yhtään paremmin?”

Sarah nyökkäsi hiljaa. Hän ei ollut nukkunut niin sikeästi – saati niin paljoa – ties kuinka pitkään aikaan. Hänkin haukotteli makeasti ja painoi suukon Siriuksen otsalle. Poika siveli omalla kädellään toisen käsivartta hymyillen helpottuneesti. Tunteet olivat todellakin velloneet edellisiltana – pelkona, turtumuksena, vihana ja pettymyksenä.

”En minä varmasti tule toipumaan vielä pitkään aikaan, mutta oloni on kyllä parempi nyt”, Sarah myönsi tuijottaen hiljaisesti johonkin yhteen pisteeseen Siriuksen rintakehässä. Jonkin ajan kuluttua hän nosti katseensa kuitenkin Siriuksen silmiin ja hymyili hieman. ”Kiitos.”

Siriuksen käsi valahti sänkyyn samalla kun Sarah kierähti toiselle kyljelleen ja nousi istumaan sängynlaidalle. Puu painoi tytön polvien alla, vaikka takamusta myötäili patja. Hän venytti kätensä pitkiksi sivuille ja mörisi matalasti. Tyttö naksautti niskojaan ja tunsi pienen kivunpyrähdyksen kiirivän hänen kaulastaan niskaan ja sitä kautta selkään. Hän kohotti toisen kätensä arville, jotka oli aukaistu uudestaan. Niihin koski yhä – niin no, ei ihme, sillä hän oli saanut ne vasta eilen. Tyttö huokaisi ja pongahti yhdellä pikaisella liikkeellä ylös. Peitto putosi hänen jalkojensa päältä ja kosketti lattiaa. Hänen paitansa oli ryttääntynyt hihoista ja noussut hieman ylöspäin. Siksi tyttö veti hihoja alemmaksi ja saman hän teki paidan reunalle, joka oli kohonnut runsaasti hänen napansa yläpuolelle.

”Oletko sinä menossa jonnekin?” Sirius kysäisi kun tyttö näytti tekevän lähtöä.

”Enhän minä tänne voi jäädä ikuisiksi ajoiksi”, Sarah naurahti tukahdutetusti.

”Voisit jäädä ainakin vähäksi aikaa”, Sirius ehdotti ja taputti tyhjää paikkaa sängyllä, jossa Sarah oli äsken maannut. ”Me voimme puhua.”

”Mutta on niin paljon tekemistä ja…”, Sarah aloitti. ”Sirius, en halua sanoa tätä pahalla, mutta minä selviän siitä kaikkein parhaiten kun pääsen tekemään jotakin.”

Sarah katsoi Siriukseen näyttääkseen olevansa ainakin sillä hetkellä ihan kunnossa. Romahtamispiste oli vielä kaukana ja hän tuskin saavuttaisi sitä, jollei painisi omantuntonsa ja Franzin väitteiden kanssa ajatusten loppumattomassa meressä. Sirius huokaisi ja luovutti sitten, vaikka olisikin halunnut Sarahin puhuvan hänen kanssaan. Mutta tyttö valitsi mieluummin kuoreensa vetäytymisen ja hiljaa pysymisen. Eipä Sirius voinut sille paljonkaan mitään, kun kerran Sarah niin halusi. Poika ei halunnut tungetella tai varsinkaan laittaa Sarahia kiirehtimään sen asian kanssa. Joskus oli vain parasta antaa olla.

”Meinaatko tehdä tänään jotain?” Sirius kysyi samalla kun nappasi poolopaitansa käsivarsilleen.

”Opiskella”, Sarah naurahti.

”Sen lisäksi”, Sirius murahti tyytymättömänä ja marssi Sarahin luokse.

”Ajattelin, että voisin mennä luistelemaan”, Sarah kertoi.

”Minä voin varmaan tulla istuskelemaan seuraksesi”, Sirius vihjaisi. ”Ja totta kai minä haluan katsella kun sinä luistelet.”

”Mikset itse tule luistelemaan?” Sarah kysäisi.

”Tuota noin…”, Sirius sanoi hieman nolostuneena. ”Kun minä en osaa.”

”Mitä?” Sarah kiljahti yllättyneenä.

”Minä en osaa luistella”, poika sanoi yrittäen näyttää mahdollisimman viattomalta.

”Kai sinulla luistimet on?” Sarah kysyi.

”No itse asiassa kyllä, mutta…”, Sirius kierteli ja kaarteli.

”Muttet osaa luistella?” tyttö näytti hämmästyneeltä.

”Olen luistellut yhden ainoan kerran”, mustatukkainen poika myönsi. ”Enkä silloinkaan osannut.”

”Sitten minä opetan sinua”, Sarah virnisti.

”Mutta…”, Sirius yritti välttää ehdotuksen.

”Minä vaadin”, Sarah sanoi.

”En minä…”, poika yritti kieltäytyä jälleen, mutta näki sitten Sarahin koiranpentusilmät.

”Minun vuokseni”, tyttö pyysi oikein kauniisti ja katsoi Siriusta niin, ettei tämä millään voisi kieltäytyä.

”No…”, Sirius pähkäili ja mietti vielä keinoja kaarrella. Hän huokaisi kuitenkin tajuttuaan, että ei hän pystynyt kieltäytymään ja pahoittamaan Sarahin mieltä. ”Hyvä on. Mutta olekin sitten varovainen!”

Sarahin hymy leveni. Hän hyppäsi Siriuksen kaulaan ja halasi tätä. Kerrankin jotain hauskaa – sitä paitsi Sarah piti muiden opettamisesta ja auttamisesta, oli se sitten läksyjä tai jotain muuta. Ja mikä olikaan sen parempaa kuin luistelu. Tyttö itse oli harrastanut sitä jo pitkään ja kilpaillutkin muutaman kerran, joskaan siinä lajissa hän ei koskaan loistanut. Siksi hän piti enemmän luistelusta pelkän huvin vuoksi. Ja juuri sen vuoksi hän odotti aina talvea, sillä hän ei koskaan kesäisin ehtinyt käymään jäähalleilla. Tyttö päästi irti Siriuksesta ja näytti intonsa tälle.

”Mihinköhän minäkin lupauduin…”, Sirius päivitteli.

”Älä huoli”, Sarah sanoi. ”Minä lupaan, että olen paras niistä opettajista, jotka ovat opettaneet sinua luistelemaan.”

”Se onnistuukin hyvin, sillä olet ainoa”, Sirius hymähti.

Sarah naurahti heleästi ja risti kädet rintansa päälle.


*


Kammattuaan tummanruskeat hiuksensa ylös poninhännälle Sarah nosti luistimet matka-arkkunsa pohjalta ja siveli niiden valkoista pintaa. Siitä oli vuosi kun hän oli viimeksi luistellut. Tyttö katsoi luistimiaan pitkän aikaa hymyillen ja ihaillen niiden lumenvalkoista kauneutta. Sarah huokaisi syvään ja nousi ylös. Hänen päällään oli joustavat vaaleansiniset jumppahousut ja pitkähihainen ruskea villapaita. Viimeisimmäksi mainitun lämpimyydestä huolimatta hän joutui pukemaan päälleen talvitakkinsa. Sen hän tosin heilautti päälleen vasta naulakon luona ennen kuin astui käytäville luistimet kaulassaan roikkuen.

Kävellessään pitkin käytäviä hän ajatteli sitä, mitä edellisiltana oli tapahtunut. Tytön huulien välistä huokaus, johon liittyi pieni pettynyt äänikin. Jotkut makuusalissa olleet tytöt olivat kyselleet mitä hänelle oli oikein tapahtunut edellisiltana, kun hänen kaulassaan oli mustelmat. Koska hän ei halunnut paljastaa totuutta, hän kertoi kaatuneensa ja lyöneensä päänsä ja kaulan alle oli jäänyt pari kynää. Hän ei tosin tiennyt kuinka moni senkin valheen osti itselleen, sillä rahaa hän ei siitä ainakaan saanut. Hänen oli ollut pakko keksiä jokin selitys sille, miksi hänen kaulassaan oli kaksi haavaa, jotka olivat jo umpeutuneet.

Hän pelkäsi Siriuksen saaneen selville mikä hän oikeasti oli. Vielä pahempaa oli epätietoisuus siitä, oliko Franz yrittänyt syöttää jotakin hänen vampyyriudestaan toiselle pojalle. Tosin Sirius ei ainakaan ollut puhunut siitä mitään, eikä poika ollut tuntunut huomaavan, että tällä kerralla arvet olivat tismalleen samanlaiset kuin ne, joita hän oli kantanut kaulassaan jo usean kuukauden. Sarah ei kuitenkaan aikoisi kertoa vieläkään – jos koskaan. Hän pelkäsi liikaa menettävänsä jälleen jonkun, josta oli oppinut välittämään. Hitto sentään, miksei hän vain voinut pysyä alkuperäisessä elämänsuunnitelmassaan, johon ei kuulunut poikia? Miksi hänen oli pitänyt suostua Siriuksen tyttöystäväksi ja kaiken lisäksi alkaa pitää tästä hetki hetkeltä enemmän.

Kaiken lisäksi, hän ei vieläkään tietänyt, mitä Franzille oli tapahtunut. Heihin ei toiminut avada kedavrakaan ja Sarah uskoi, ettei Sirius lausuisi anteeksiantamatonta kirousta, jollei olisi äärimmäisen typerä. Jos poika ei ollut älynnyt iskeä puista vaarnaa Franzin sydämen lävitse tai katkaissut tämän päätä. Tosin jos Sirius oli niin älynnyt tehdä, Sarah oli onnellinen, ettei joutunut todistamaan sitä omin silmin.

Mitä oikeastaan olisi tapahtunut, jos Sirius ei olisi osunut paikalle ystäviensä kanssa? Hän olisi luultavasti vainaa. Vaikka vampyyrien tappamiselle oli vain muutama keino, toinen vampyyri saattoi imeä toisesta veret ja sillä tavalla tappaa tämän. Franz oli miltei tehnyt sen, vaikka väitti rakastavansa häntä. Poika uskalsi väittää että he kuuluivat yhteen. Sarahia puistatti ajatellakaan olevansa enää koskaan minkäänlaisessa yhteydessä Franzin kanssa. Kylmänväreet kiirivät selkäpiitä pitkin. Hän ei voinut olla muistamatta kuinka ihanaa heidän aikansa oli ollut kesällä.

Aurinko loisti punaisena vielä hetken aikaa, ennen kuin päivä peittyisi iltaan ja hämärään. Ruskeatukkainen poika istui muutamaa astetta tummemmat hiukset omistava tyttö sylissään laakean niityn reunalla ja tuijotti auringonvalon punaisessa sävyssä hieman tummemmanruskeiksi värjäytyneillä silmillään – ne olivat rutkasti vaaleammat nimittäin – kohti horisonttia. Oikean käden sormillaan hän hiveli tytön hiuksia samalla kun tämä nojasi polviinsa.

”Sarah”, poika sanoi.

”Francis”, tyttö kiusoitteli.

”Minä olen kieltänyt kutsumasta itseäni Francikseksi”, poika teeskenteli ärsyyntynyttä.

”Minulle sinä olet Francis”, Sarah naurahti heleästi tuijottaen auringonlaskuun.

”Minkäs lempinimen minä sinulle keksisin…”, poika mietti ahkerasti.

”Minä olen vain…”, tyttö mietti. ”Sarah. Sarah on aivan kelpo nimi.”

”Eikö Franz sitten ole?” poika kysyi.

”Franz kuulostaa saksalaiselta”, tyttö totesi naurahtaen.

”No ihmekös, kun äitini on saksalainen”, Franz antoi ilmi. ”Rah.”

”Sinä kuulostit koiralta”, Sarah totesi virnistäen – tosin Franz ei sitä nähnyt ollessaan tytön takana.

”Hitsi, enhän minä voi sinun koirasi olla. Pitää keksiä parempi lempinimi”, Franz hymyili itsepintaisesti. ”Hmm.”

”Sarah, edelleenkin. Se on hyvä”, tyttö sanoi.

”Kuinka olisi teenlehti? Tai ei…”, poika pohti. ”Pannukakku? Narsissi? Ruusunnuppu? Lumienkeli?”

”Lumienkeli kuulostaa kivalta”, Sarah naurahti. ”Tai sopii ajatellen sitä mistä minä pidän. Mutta edelleenkin pidän enemmän Sarahista.”

”No, minulle sinä olet Lumienkeli”, Franz hymyili.

Tyttö käänsi päänsä puoliksi taaksepäin nähdäkseen pojan ilmeen edes sivusilmällä. Hän näki pojan hymyilevän hieman leikkisästi ja ylpeästi – ihan kuin hän olisi keksinyt tyttöystävälleen maailman parhaimman ja harvinaisimman ja omaperäisimmän lempinimen. Mutta ei Sarah voinut moittia Franzia. Poika oli pohjimmiltaan kultainen ja vaikka hän oli välillä hieman hölmö ja itsepintainen, oli hän kuitenkin äärimmäisen hyväsydäminen ja suloinen. Sitä paitsi, Sarah nautti katsella, kun tämä yritti miellyttää häntä kaikin tavoin. Ja sille ajatukselle tyttö naurahti.
Sarah päätyi viimeinkin ulko-oven eteen ja pysähtyi hetkeksi aulaan. Hän hengähti syvään ja sulki silmänsä karistaakseen kaikki äskeiset häntä häiritsevät asiat mielestään. Hän oli nyt Siriuksen kanssa ja Franzia hän ei halunnut tavata enää koskaan. Tämä oli muuttunut kylmäksi, etäiseksi ja raa’aksi murhaajaksi. Verenjuojaksi. Hän olisi voinut ollakin yhteydessä tähän, jos tämä olisi tehnyt niin kuin hän – juonut ainoastaan eläinten verta. Mutta hän ei voinut sille mitään. Myrah oli ollut kaiken pahan alku ja juuri. Ehkäpä nainen oli tarkoituksellisesti seurannut hänen liikkeitään tehdäkseen uusia vampyyreita. Kiltille ja mukavalle Franzille Sarah ei olisi sitä toivonut, mutta totuus oli mikä oli. Tapahtunutta ei saanut takaisin.

Sarah työnsi ovet auki ja astui kirpeään pakkassäähän. Kello näytti jotakuinkin kahta, eikä Sarah ollut lopulta jaksanut raahautua tunneille, vaikka niin väitti. Oikeasti hän oli nukkunut lisää – ja kuinka hyvältä uni olikaan tuntunut. Hän oli ajatellut lähteä järvelle tuntia sovittua aikaa ennemmin, sillä niin hän ehtisi hieman harjoitella itsekin ruosteessa olevia taitojaan. Eihän hän halunnut näyttäytyä Siriukselle siinä luistelukunnossa, mitä oikeasti oli. Tytöllä oli vielä paljon muisteltavaa sen saralta.

Sarah marssi päättäväisesti ulos sisäpihalta ja tuulenpuuskat heiluttivat hänen hiuksiaan, jotka vielä näkyivät raidallisen pipon alta. Hän veti sitä syvemmälle päähänsä ja peitti vielä jokusen osan hiuksistaan sen avulla. Kävellessään hän meinasi pari kertaa liukastuakin ja toisella kertaa oli todella täpärällä, ettei hän kaatunut takamukselleen – ja sekös olisi ollut noloa. Hän kuitenkin pääsi järvelle asti ilman kiitettäviä kaatumisia tai horjahtelemisia. Tyttö laittoi istuen sille kivelle, jonka päällä hän oli istunut varmaan miljoona kertaa ja katsoi järven peilisileää jäätä. Se näky sai hänet hymyilemään iloisesti.

Solmittuaan lumen kanssa kilpaa sädehtivien luistimiensa nauhat kiinni ja lopulta rusetille, Sarah uskaltautui kävelemään terillä lumen lävitse jäälle. Hän liukui ensin vähän matkaa ja katsoi miten kävi. Ainakaan ei kaatunut ja se oli jo suhteellisen hyvä merkki. Sen jälkeen hän alkoi työntää vauhtia vuorotellen kummallakin jalalla ja kokeili ensin aivan tavallisia liukuja ja jonkinlaisia helppoja hyppyjä. Kun hän oli todennut niiden onnistuvan, oli edessä astetta vaikeampia temppuja. Sarah päätti kokeilla taitoaan istumapiruetissa ja erilaisissa hypyissä. Onnistuipa hän lentämään takamukselleenkin muutaman kerran, mutta se ei silti hidastanut hänen vauhtiaan tai intoaan.

Sillä hetkellä kun hän pääsi jäälle, hän tunsi olevansa voittamaton, vapaa ja huoleton. Vaikka hän oli kaikkea muuta kuin niitä. Mutta se tunne, joka siitä hetkestä lähti – se omistautuminen ja ilo – se oli jotain niin sanoinkuvaamatonta. Sarah hymyili ja nautti pitkästä aikaa jostakin. Hän nauroi yksinään, kenenkään kuulematta, eikä hänen tarvinnut edes pelätä, että joku vahingossakaan tulisi vielä siihen aikaan ulos – sillä suurimmalla osalla oli vielä tunnit ja suurin osa tahtoi muutenkin pysytellä sisällä lämpimässä ja kaihtaa kylmää.


*


Sirius omisti kyllä luistimet, ei siinä mitään, mutta hän ei osannut luistella. Ja joka vuosi hän pakkasi ne matka-arkkuunsa, eikä tiennyt miksi. Luultavasti muistutukseksi siitä, että ne olivat ainoa järkevä asia, jotka hän oli isältään saanut. Mustat, raskaanoloiset luistimet pomppivat nyt toisiaan vasten pojan roikottaessa niitä nauhoistaan. Hän ei ollut erityisen innoissaan siitä ideasta, minkä Sarah oli keksinyt, mutta halusi kuitenkin miellyttää tyttöä. Ei hän ollut lopulta hennonnut kieltäytyä siitäkään, vaikka hänellä oli tasan kerran kokemus luistelemisesta – ja silloinkin hän oli tuon tuosta lennellyt maahan. Hän huokaisi hiljaa ja mietti mitä tuleman piti.

Hän näki talven valkoisen maiseman edessään ja lunta oli puolisen tuntia sitten alkanut pudota taivaalta pehmeinä peukalonpään kokoisina hiutaleina. Hän nosti katseensa ylös pohtien sankkenisiko se sade vai olisiko se vain hetkellinen. Ei se häntä haitannut vielä, mutta olo ei välttämättä olisi kovin mukava, jos lunta alkaisi tuiskuttaa kuin ämpäristä kaataen. Toisaalta, se olisi sitten sen ajan murhe. Nyt hänen murheensa oli lähinnä se, miten hän pystyisi olemaan nolaamatta itseään Sarahin silmissä.

Hän pysähtyi jonkin matkaa ennen järveä. Se näky, mitä järvellä tapahtui, pysäytti hänet. Sarah, joka näytti niin erilaiselta – hän näytti iloiselta ja avoimelta. Aivan kuin tyttö olisi muuttunut yhdessä pienessä hetkessä täysin toiseksi ihmiseksi. Siriuksen silmissä näytti siltä, kuin tyttö olisi todellakin unohtanut kaikki murheensa, joita oli kantanut, ja kaikki salaisuutensa. Sirius oli oikeastaan iloinen tämän puolesta, kun tyttö pystyi unohtamaan edellisillankin, vaikka se oli ollut traumaattista jokaiselle osapuolelle – tavalla tai toisella. Hän päätti kuitenkin mennä häiritsemään sitä kaunista rauhaa ja onnellisuutta, josta Sarah pystyisi nauttimaan enää vähän aikaa. Sillä kun poika astuisi kehiin, hän ei tiennyt kuinka nopeasti tämä menettäisi hermonsa niin toivottoman tapauksen kanssa.

Tytön silmät kiinnittyivät paikalle talsivaan Siriukseen tämän ollessa parin metrin päässä rannasta. Sarah teki vielä yhden piruetin ja luisteli järven reunalle. Hän otti pari askelta lumeen, lähemmäs poikaa ja suikkasi suukon tämän poskelle, vieläpä oma-aloitteisesti. Sen jälkeen tyttö vetäytyi hieman kauemmaksi ja katsahti Sarahin silmiin mietteliäästi.

”Mistä hyvästä tuo oli?” hän kysyi.

”No”, Sarah mietti. ”Vaikkapa siitä, että ilmestyit paikalle.”

”Enkö minä yleensä sitten ilmesty?” Sirius mulkaisi hellästi toista.

”En minä sitä suinkaan väittänyt”, Sarah naurahti. ”Pue nyt jo ne luistimet jalkaasi, et sinä kuitenkaan selviä ilman, että et joutuisi jäälle.”

”Siinä meni pakokeino numero kolme”, Sirius vitsaili.

”Hah hah, tosi hauskaa”, Sarah sanoi ja tarttui Siriusta kauluksesta. ”Pue ne nyt vaan jalkaasi.”

Tyttö päästi Siriuksesta irti ja käveli järven jäätä ja häntä erottavat kaksi askelta umpeen. Hän pääsi jälleen jäälle ja alkoi suoritella erilaisia temppujaan – piruetteja, hyppyjä, sarjoja ja mitä ikinä mieleen tulikaan. Sirius puolestaan mutisi jotakin alan ammattilaisesta ja istuutui kivelle, jossa myös Sarah oli aikaisemmin vaihtanut luistimensa jalkaan. Sirius sai nauhat solmittua ja heti laskettuaan jalkansa roikkumaan, hänen olonsa muuttui epävarmaksi. Hän ei ollut tottunut kulkemaan kahdella terällä, vaan omilla jaloillaan. Sarah lakkasi pyörimästä.

”Mitä?” hän kysyi. ”Tule nyt jo sieltä kyyhöttämästä!”

”Minä taidan mieluummin pysytellä turvassa tämän kiven päällä”, Sirius sanoi. Hän kaatuisi mahalleen, jos astuisi askeltakaan. Ihan takuuvarmasti!

”Etkä pysyttele, vaan tulet tänne”, Sarah naurahti. ”Pelkäätkö sinä?”

”Mitä? En todellakaan, minä vain…”, Sirius yritti keksiä jotain sanottavaa. ”No joo, tavallaan.”

”Pelkäät kaatuvasi ja nolaavasi itsesi?” Sarah luisteli lähemmäksi.

”Mistäs sinä sen muka tiedät?” Sirius mulkaisi tyttöä, joka nauroi hänelle jo valmiiksi. Hieno homma.

”Koska sitä minäkin pelkäsin”, tyttö kertoi avoimesti. ”Tule nyt. Ei kukaan sinua katsele. Paitsi minä.”

”Paitsi juuri nimenomaan sinä”, Sirius mumisi hiljaa ja alkoi laittaa painoa jaloilleen. Hän ei ollut koskaan kovin hyvä tasapainottelussa, mutta ihme kyllä näytti siltä, että hän pysyi pystyssä vielä yhden askeleen jälkeen. ”Hei, minä en kaatunut.”

Sirius iloitsi turhan aikaisin. Heti kun hän oli päässyt toisen askeleen, luisti hänen luistimensa terä ja poika pyllähti takamukselleen pehmeään hankeen. Sarah nauroi, mutta ei vahingonilosta. Hänestä se oli hauskaa – hauskaa? Ihan totta, nyt Sirius menettäisi kyllä kasvonsa, jos kukaan näkisi tuollaisen amatöörimäisen mokan. Pitkäjänteisenä pojankloppina hän nousi kuitenkin ylös ja otti uudestaan askeleen, kunnes päätyi jäälle heiluttaen käsiään kuin lintu. Sarah naurahti tämän lentoyrityksille, mutta luisteli lähemmäksi ja painoi tämän kädet alas.

”Pysyt sinä pystyssä ilmankin”, hän totesi Siriukselle.

”Pysynkö?” poika kysyi. ”Nimittäin minun oloni ei tunnu kovin kotoisalta näissä teräkengissä.”

”Mutta aina pitää kokeilla jotain uutta, eikö niin?” Sarah heitti haasteen ilmaan. ”Tule.”

Mutta Sirius ei tiennyt miten. Hän muisteli, että toisella jalalla piti potkaista vauhtia ja toisella liukua. Hän koetti sitä taktiikkaa ja pääsi liikkeelle, mutta oli luiskahtaa nurin. Onneksi Sarah ehti napata hänestä kiinni, ennen kuin Sirius tömähti maahan. Poika otti tukea Sarahista, joka pyöritteli päätään huvittuneena. Tyttö piti varon vuoksi kiinni Siriuksen toisesta olkapäästä.

”Älä työnnä vauhtia kantapäälläsi, vaan päkiälläsi”, Sarah sanoi ja näytti mallia. ”Näin.”

Sirius yritti toistamiseen ja tällä kertaa se jopa toimi, joskin hänen liukunsa oli hieman huterantuntuinen. Mustatukkainen poika jatkoi kuitenkin yrittämistä, vaikka onnistui väliajoin kaatuilemaan. Sarah yritti parhaansa mukaan pidätellä nauruaan, mutta välillä se ei vain tuntunut pysyvän hänen sisällään. Niinpä tyttö päästi ilmoille hihitysremakan aina silloin tällöin. Siriuksen yrityksen alkoivat kuitenkin tuottaa tulosta muutaman tunnin harjoittelun jälkeen ja hän oli pystynyt liukumaan ja työntämään vauhtia jo monta kertaa kaatumatta. Mutta valitettavasti kaatumiskerratkaan eivät olleet ohitse.

”Nauratko sinä minulle?” Sirius kysyi haastavasti hieroessaan kipeytynyttä takamustaan. ”Älä unohda, että sinun pitäisi olla minun opettajani.”

”Ei, en unohda ja kyllä, minä saatan nauraa sinulle”, Sarah naurahti.

”Sinä pieni…”, Sirius sanoi leikkimielisellä äänellään ja nousi itsepintaisesti ylös. Hän työnsi vauhtia pari kertaa ja pääsi Sarahin luokse.

”Pieni mikä?” Sarah kysyi mielenkiinnosta.

”Neitihaisku”, Sirius sanoi ja tarrasi kiinni tytöstä.

Epäonnekseen se kerta oli jälleen niitä, joka ajoi Siriuksen hieromaan takamustaan – se olisi huomenna kyllä mustelmilla. Sirius muksahti kumoon ja veti Sarahin maahan mukanaan. Tyttö muksahti pojan viereen luistimen liukuessa pois hänen altaan. Hän naurahti samalla ja jäi istumaan hetkeksi kylmälle jäälle. Silmiensä tuikkivan katseen hän käänsi Siriukseen.

”Tuoko oli sinun loistava suunnitelmasi pystyssä pysymiseksi? Vetää minutkin kumoon?” Sarah naurahti.

”Ehkä, ehkä ei”, Sirius sanoi. ”Kuka tietää.”

He luistelivat vielä muutaman tunnin, joskin Siriuksen oli pakko välillä lepuuttaa jalkojaan, joilla hän ei kyllä huomenna paljoa kävelisi. Sarah istui ne hetket Siriuksen seurana, kunnes opetus jatkui taas. Lopulta se ei edes ollut opetusta – se oli hauskanpitoa ja jopa Sirius oli oppinut pitämään sitä ihan siedettävänä. Joskin hän oli edelleen sitä mieltä, että Sarah näytti alan ammattilaiselta, mutta tyttö kumosi väitteen pelkällä olankohautuksella.


*


Trina istui oman vuoteensa ääressä juuri sillä hetkellä, kun Sarah astui sisälle oleskeluhuoneeseen. Heleä tervehdys heitettiin puolin ja toisin Sarahin mennessä oman sänkynsä luokse. Hän oli kuivannut luistimiensa terät ja asetteli nyt luistimet matka-arkkunsa pohjalle. Hän sulki kannen kiinni ja riisui paitansa, vaihtaen sen hieman viileämpään – urheillessa nimittäin tuli kuuma ja sen vuoksi – joskin myös purevan pakkasen – hänen poskiaan kuumotti ja punotti. Tyttö pyyhkäisi nopeasti otsaa kädellään.

Sarah istahti piakkoin pehmeälle patjalle ja asettui saman tein makuulle. Kädet levittyivät hieman liian kauas ja kaatoivat mukanaan tytön yöpöydällä olleen vesilasin ja kirjat lattialle. Tyttö kirosi hennosti ja pomppasi saman tein ylös. Trina katsoi itseään peilistä kuin tarkastellen ulkonäköään, mutta näki itse pian ystävänsä tilanteen ja riensi auttamaan. Monet kirjat olivat auenneet joltakin aukeamalta ja osa oli kastunut.

”Voi hitto”, Sarah päivitteli. ”Tämä on niin minun tuuriani.”

”Hei, kaikille sattuu onnettomuuksia”, Trina lohdutti. ”Hae paperia.”

Sarah nousi seisomaan nostettuaan muutaman kuivana säilyneen kirjan sängylleen. Hän riensi oleskeluhuoneeseen tarkoituksenaan suunnata hakemaan paperia vessasta, mutta se oli varattu, joten tyttö joutui tuhahtamaan ja odottamaan niin kauan, kunnes se olisi vapaa. Trina sen sijaan painautui polvilleen ja alkoi katsoa mitä oli tehtävissä. Onneksi kaatuneessa lasissa oli sentään vettä, eikä kurpitsamehua. Mehu olisi ollut paljon tahmaisempaa ja kirjoja olisi ollut inhottavaa käsitellä sen jälkeen kun neste oli kuivunut.

Vaaleatukkainen tyttö nosti lattialta taivaansinikantisen vihon. Käsialasta ja muotoilusta päätellen Trina uskoi sen olevan Sarahin päiväkirja. Hän ei voinut vastustaa kiusausta kurkkia vähän. Ihan vain vähän, eikä Sarah saisi koskaan tietää – eihän? Hän käänsi hitaasti ensimmäisen sivun ja luki siitä. Monesti hän naurahti lukemalleen, niin kauniisti – tai hupaisasti - Sarah oli kirjoittanut Franzista. Hän päätyi hyppäämään muutamien merkintöjen ohitse, päätyen heinäkuun yhdeksänteen päivään. Ja hän antoi katseensa kulkea Sarahin kauniissa käsialassa.

”Heinäkuun 9

Minä en tiedä enää mitä teen. Minä pelkään. En Franzia, en mitään muutakaan. Kaikkein eniten minä pelkään itseäni. Minä miltei tapoin hänet verenhimossani! Minun on opittava hillitsemään se, tai muuten siitä koituu seurauksia – ja kaikkein eniten niitä koituu minulle. Äiti varoitti tästä – minä tyhmä, miksen kuunnellut! Jos olisin, Franz ei makaisi sairaalassa kaksi hampaanviiltoa kaulassaan ja minä eläisin normaalia elämää poikaystäväni kanssa. Paitsi – minä en ole normaali, en voi koskaan olla. Vampyyrinakin olen täysin muista poikkeava: minä siedän auringonvaloa, minä siedän ristejä ja sipulia. Mutta minut tappaa se, mikä tappaa kaikki muutkin vampyyrit. Ja unettomuus raastaa mieltäni! Tottuuko tähän koskaan?”

Trinan kulmat kurtistuivat ensin epäilyksestä, mutta sen jälkeen hänen silmänsä pyöristyivät silkasta pelosta. Sarah – vampyyri? Eihän se voinut olla totta! Ei tuo ihana, kiltti, kultainen Sarah. Hän aikoi laskea kirjan kädestään ja unohtaa koko asian, mutta siinä samassa Sarah ja kaksi muuta tyttönelikosta astelivat sisään. Sarah pysähtyi ja jähmettyi kauhusta nähdessään Trinan hämmentyneen ja pelästyneen ilmeen, jonka yhdisti pian päiväkirjaansa. Voi ei. Sarahilla ei ollut enää pakokeinoa, johon turvautua. Hän avasi suunsa ja yritti sanoa jotakin, mutta ne muutamatkin sanat olivat takertuneet hänen kurkkuunsa.

”Trina”, hän sai lopulta sanotuksi, kun vaaleahiuksinen tyttö nousi ylös ja kaksi muuta katsoivat hämillään. ” Minä voin selittää.”

”Selittää mitä?” Kate kysyi ja asteli Violetin kanssa Trinan viereen. Heistä kumpikin luki samaisen otteen Sarahin päiväkirjasta, jonka vaaleatukkainen tyttö oli lukenut äskettäin. ”Vampyyri? Mitä sinä pelleilet?”

”Shh”, Sarah hyssytteli ja käveli rivakasti ovelle painaen sen kiinni. Sitten hän katsoi ystäviinsä ja tunsi olevansa ansassa.

”Sinä et pelleile?” Kate kurtisti kulmiaan. Kolmikko tiivistyi kiinni toisiinsa ja Trina pudotti päiväkirjan maahan. Kukin kaivoi taikasauvansa ja Sarah huokaisi. ”Pysy loitolla!”

”Hei”, Sarah huomautti. ”En minäkään teitä taikasauvalla uhkaile!”

”No mutta sinulla onkin nuo… nuo…”, Violet yritti keksiä jotain nasevaa. ”Terävät hampaat.”

”Joilla teen harmia vain jos joudun viettini valtaan”, Sarah puolusteli ja seisoi paikallaan. ”Teillä ei ole mitään hätää, ellette onnistu haavoittamaan itseänne niin, että haistan veren. Silloin minä juoksen tuosta ovesta ulos, jotten satuttaisi teitä.”

”Just joo”, Trina totesi.

”Trina”, Sarah sanoi. ”Sinua puri myös vampyyri. Nuo arvet kaulassasi merkitsevät sitä. Siksi minä olin huolissani.”

”Sinäkö se olitkin tekeytyneenä johonkin valeasuun?” Trina järkyttyi ja puristi lujemmin taikasauvastaan. ”Sinä irstas, ka-”

”Ei, en”, Sarah keskeytti. ”Se oli Franz.”

”Mutta etkö sinä miltei tappanut hänet?” Trina vaati vastauksia. ”Olenko minä vampyyri myös?”

”Ei. Sinä et ole vampyyri, koska sinua ei imetty kuiviin”, Sarah vastasi ensin viimeisimpään kysymykseen. ”Ja kyllä, minä miltei tapoin hänet – tai luulin tappaneeni.”

”Mitä sitten oikein tapahtui?” Kate puuttui väliin.

”Se nainen, joka teki minusta vampyyrin tiesi, etten voisi olla juomatta verta ikuisesti – niin monesti kun olin vietiltäni kieltäytynytkään. Myrah Goldstone. Hän on kaiken tämän alku. Ja hän muutti Franzin vampyyriksi, kun olin juonut tarpeekseni”, Sarah selitti. ”Eilen… Eilen minä tapasin hänet.”

”Myrahin?” Violet kurtisti kulmiaan.

”Franzin”, Sarah sanoi rauhallisesti. ”Hän miltei tappoi minut. Hän halusi houkutella minut sille puolelle, josta ei ollut paluuta. Juomaan ihmisverta. Mutta minä en suostunut. Ja niinpä hän joi minusta. Ilman Siriusta minä en olisi selvinnyt.”

”Tietääkö Siriuskin?” Kate yllättyi.

”Ei!” Sarah säpsähti. ”Eikä hän saa koskaan tietää. Teidän pitää luvata, ettette hiisku kellekään!”

”Mutta sinähän olet vaarallinen”, Trina sanoi hieman sekavan oloisena.

”Ei. Minä en ole vaarallinen niin kauan kun en näe verta tai kun olen käynyt Kielletyssä metsässä juomassa sitä eläimistä. Dumbledore ei olisi muuten päästänyt minua takaisin kouluun, jollei tietäisi minun pystyvän pitämään itseäni kurissa”, tummatukkainen tyttö kertoi. ”Olen ikään kuin kasvissyöjä.”

”Siksi sinä siis teet niitä retkiä ulos ja katoat”, Violet äkkäsi ja Sarah nyökkäsi. ”Oletko ihan varmasti kurissa?”

”Täysin”, Sarah naurahti vapautuneesti nähdessään ystäviensä laskevan taikasauvansa.

”Meillä ei ole kaiketi muuta vaihtoehtoa kuin luottaa siihen”, Trina sanoi. ”Mutta koska olet pitänyt itsesi kurissa koko tämän vuoden, minä en pelkää luottaa siihen. Olisitpa kertonut aikaisemmin! Salailu ei ole koskaan mukavaa.”

”Varsinkaan jos sen salaaminen sattuu tuhat ruoskaniskua enemmän kuin kertominen”, Sarah sanoi. ”Mutta miten olisin voinut? Näin reaktionne nytkin. Minä en vain… ole luottanut ihmisiin siitä päivästä lähtien, kun minusta tuli tällainen. Minä olen pimeyden olento. Mutta yritän olla toisella puolella. Jos minun tiedettäisiin olevan vampyyri, kaikki välttäisivät näkemistäni. Joskin muutos ei ollut täydellinen.”

”Voi Sarah”, Kate huokaisi ja käveli ystävänsä luokse. Yllätyksenä Sarahille, tämä sulki hänet halaukseen. ”Et sinä jää yksin, olit mikä tahansa. Me olemme yhä sinun ystäviäsi.”

”Ainakin niin kauan kuin et yritä syödä meitä”, Violet murjaisi ja hän sai Sarahin naurahtamaan.

”Te olette hitonmoisia ystäviä”, Sarah sanoi irrottautuessaan Katen halauksesta.

”No, sellaisia ystäviä me sitten satumme olemaan”, Trina hymyili. ”Mutta minua huolestuttaa vielä yksi asia: Sirius.”

”Mitä hänestä?” Sarah nielaisi.

”Hänelle pitäisi kertoa”, Trina sanoi.

”Ei, ei missään nimessä. Koskaan. Ikinä. Ei”, Sarah kiesi pontevasti.

”Sarah…”, Trina sanoi väliin, muttei ehtinyt koskaan lausettaan loppuun.

”Ja mitä tapahtuisi kun hän saa tietää?” Sarah kysyi. ”Hän jättää minut. Lähtee kävelemään. Hän ei halua enää koskaan nähdä minua. Minä… en halua menettää häntä. Hitto, minä olen niin typerä, että lankesin Tylypahkan suurimman naistennaurattajan ansaan. Ja minä opin vielä pitämään hänestä… hyvin paljon.”

”Sarah…”, Kate tyynnytteli tällä kertaa.

”Viime vuonna en olisi edes harkinnut. Tai Sirius ei olisi”, Sarah sanoi. ”Ja nyt… minä en ole valmis päästämään irti. Minä en kerro hänelle vielä. Minä pystyn kyllä pitämään itseni kurissa ainakin kesälomaan asti ja sen jälkeen…. sen jälkeen katson mitä aika tuo mukanaan.”