SATEEN SIRPALEET

Kappale 13, joka on tämän tarinan loppu, mutta monen muun alku

Aurinko oli onnistunut nousemaan taivaankantta pitkin korkealle ja valaisemaan päättäjäispäivää. Se paistoi sisään suurista ikkunoista, suoraan oppilaiden keskelle. Suuri Sali oli koristeltu päättäjäisjuhlia varten ja seinällä roikkuivat rohkelikon värit tupamestaruuden voiton ansiosta. Katto oli taiottu valoisaksi kesätaivaaksi muutamine pilvenhattaroineen. Ihmiset juttelivat toistensa kanssa odottaessaan päättäjäisjuhlan alkamista. Jokainen luihuinen, korpinkynsi, puuskupuh ja rohkelikko istui omissa pöydissään, vaikka jotkut vielä laahustelivat sinne tänne halailemaan ystäviään ja sanomaan hyvästit. Rohkelikkopöydässä puheensorina oli luultavasti suurin – he juttelivat toinen toistensa kanssa iloisesti ja naureskelivat.

Sarah istui jotakuinkin pöydän keskellä, vieressään Sirius ja hänen vieressään istui Kate ja tämän vieressä puolestaan Peter. Vastapäätä olivat paikkansa löytäneet Remus, Violet, Trina, James ja Lily. He olivat istuneet jo pitkän tovin hiljaa, tuijottaen muita ja hymyillen salaperäisesti toisilleen. Sarah tuijotti hieman haaveilevana eteenpäin – ikään kuin hän olisi nähnyt jotakin, mitä muut eivät. Tyttö oli ristinyt kädet syliinsä ja nojasi hieman eteenpäin. Hänen olonsa oli helpottunut, mutta myös jollain tapaa surullinen. Kouluvuodet päättyisivät ja jokaisen pitäisi ajatella tulevaisuutta. Aiemmin sitä oli niin helppo ajatella, kun tiesi palaavansa seuraavana vuonnakin kouluun. Nyt… Nyt se oli jossakin ulottumattomissa, kun sitä pitäisi eniten ajatella. Se tuntui kaukaiselta ja kylmältä pudota takaisin todellisuuteen – elämään ilman Tylypahkaa ja kultaisia kouluaikoja.

”Uskomatonta”, joku huokaisi. Sarah ei kiinnittänyt huomiota siihen kuka, mutta se sana palautti hänet takaisin maanpinnalle. Jatkaessaan puhetta, Sarah tunnisti puhujan Violetiksi. ”Se on ohitse.”

”Se tuntuu niin… uskomattomalta”, Trina jatkoi. ”Tai siis, seitsemän vuotta täällä, ihmisten keskellä ja yhtäkkiä – ei mitään. Kaikki päättyy.”

”Koulu voi päättyä, mutta ystävyys ei”, Sarah sanoi hymyillen. ”Liitot säilyvät – mitä luultavimmin. Meistä vain kasvaa… aikuisia.”

”Aikuisuus on ihan typerää”, James marisi ja Lily pukkasi häntä olkapäähän.

”Tylypahka ei tule olemaan entisellään ilman teitä”, Sarah sanoi ja osoitti lauseensa neljälle hyvin ylpeän näköiselle pojalle.

”Ei niin”, Sirius sanoi ja käänsi katseensa haikeasti hymyilevään Sarahiin.

”Kohtaavatko Kelmit nyt loppunsa?” Trina kysyi murehtivasti.

Sirius, James, Remus ja Peter vilkuilivat vuorotellen toisiinsa hyvin tietävästi. Kukin heistä mietti todellakin kaikkea sitä, mitä he olivat seitsemän vuoden aikana saavuttaneet. Ja se oli paljon se: he olivat nähneet hyviä ja huonoja päiviä. Jälki-istuntoja, puhutteluja, kunnon piloja… He tiesivät, ettei se vain voisi päättyä niin. Viimeisen kerran he vaihtoivat kaikki katseita.

”Njääh”, he lausuivat yhteen ääneen.

”Kelmien aika ei ole ohitse”, James sanoi.

”Ei niin kauan kuin on ihmisiä, joiden kustannuksella pilailla”, Sirius mainitsi.

”Ja kuka sanoi, ettemme löytäisi Ruikulia koulun jälkeen?” Peter kysäisi.

”Kelmit pysyvät koossa aina ja ikuisesti”, Remus julisti.

”Totta hitossa!” Sirius rääkäisi.

”Teitä ei tulla unohtamaan”, Violet totesi.

”Toivotaan niin, sillä me olemme tehneet helkkaristi työtä maineemme eteen”, James parahti. Yhdeksän toisilleen lukuvuoden aikana hyvin tutuiksi tullutta ihmistä purskahtivat naurunremakkaan.

”Mutta meidät muut unohdetaan”, Trina totesi hieman alakuloisesti. Sarah oli aukaisemassa suutaan, mutta joku toinen ehti ensin.

”Eikä unohdeta”, Remus sanoi vieressään istuvalle vaaleatukkaiselle tytölle ja sai tämän hymyilemään lohdullisesti.

Sarah näki noiden kahden välillä jotakin – jotakin hieman suurta. Vähät siitä, vaikka Trina oli joskus ollut Siriuksen kanssa. Merlin sentään, hänestä näytti – miten hän äkkäsikään sen vasta nyt – että noiden kahden välillä kipinöi. Mutta sitä Sarah ei tiennyt, että Trinan sai myös hymyilemään hänen penkillä lojuva kätensä, jonka päälle Remus oli äskettäin laskenut omansa – mistä syystä, sen tiesi vain Remus itse. Trina käänsi kuitenkin katseensa takaisin muihin, jottei olisi päässyt punastumaan. Sarah hymyili tälle salaperäisesti ja tyttö tuntui ärsyyntyvän siitä hieman.

”Mitä?”

”Ei mitään”, Sarah väitti. ”Ei yhtään mitään.”

Trina tuhahti. Hän siirsi katseensa kiertämään salia ja sen ihmisiä, mutta tunsi yhä pojan käden omallaan, jonka lopulta käänsi ja sulki Remuksen karheahkon käden pehmeän kätensä syleilyyn. Korokepöydän takana seinällä, oli valtavankokoinen rohkelikon tunnus, jonka leijona karjuisi ylpeänä, jos se olisi elävä. Dumbledore saapui saliin ja puheensorina häilyi pois.

”Taas”, Dumbledore aloitti. ”On vuosi mennyt.”

Sali odotti hiirenhiljaisena – tai no, ei aivan. Muutamat kuiskaukset vaihdettiin ja katseita niidenkin edestä. Sirius kaappasi Sarahin kainaloonsa ja tyttö sai nojautua poikaa vasten. Trina puristi Remuksen kättä, vain siitä syystä, että hänelle jäi kamalan haikea olo kaiken tämän taakse jättämisestä. Onneksi vieressä istui joku, joka rohkaisi häntä. Lily oli – jälleen kerran – käpertynyt Jamesin kainaloon ja muut kolme – Violet, Kate ja Peter – vain tuijottivat eteenpäin.

”Mutta ennen kuin pääsemme herkullisen juhla-aterian kimppuun, minä härnään teitä hetken vanhan miehen höpinöillä”, Dumbledore jatkoi. ”Vuosi on pitkä aika. Sen aikana ehtii tapahtua vaikka mitä. Liittoja syntyy ja purkaantuu. Tämä vuosi on joillekin ollut ensimmäinen, joillekin se on viimeinen. Suurin osa teistä palaa opiskelemaan seuraavana vuonna ja toivotan teidät jo nyt tervetulleiksi. Mutta älkää myös te, jotka nyt lopetatte koulunne, unohtako, että te olette myös enemmän kuin tervetulleita, jos joskus palaatte näille maille. Teille, seitsemäsluokkalaiset, minä haluan toivottaa mitä parhainta jatkoa ja onnellista ja turvallista elämää koulun jälkeen. Pitäkää yhteistyötaitonne elossa, sillä kuten olen nähnyt, ne auttavat teitä, missä ikinä olette. Elämä on yksi suuri seikkailu, josta se seitsemän vuotta on ollut vain lyhyt aika. Säilyttäkää sydämessänne se ennennäkemätön urheus ja pitkäpinnaisuus, jota minä olen nähnyt teillä olevan. Sillä te selviätte kaikista, jos pidätte yhtä.

”Mutta nyt, vielä ennen kuin iskemme kiinni ateriaamme, on aika luovuttaa pokaali tupamestaruuden voittajille”, Dumbledore julisti. ”Neljännelle sijalle ylsi tänä vuonna Puuskupuh kolmellasadallakuudellakymmenelläkolmella pisteellä. Kolmanneksi sijoittui Luihuinen kolmellasadallayhdeksälläkymmenelläkahdeksalla pisteellä. Toisen sijan sai Korpinkynsi neljälläsadallakahdellakymmenelläviidellä pisteellä. Mutta voitto seitsemättä vuotta peräjälkeen menee Rohkelikolle, joka saavutti neljäsataaseitsemänkymmentäkuusi pistettä tänä vuonna.”

Rohkelikkopöytä puhkesi raivokkaisiin kannustus- ja ilonhuutoihin sekä taputuksiin. McGarmiwa ja Lipetit puristivat käsiä hyvässä sovussa ja hymyilivät toisilleen – vaikka Lipetitin kasvoilta näkyi pieni hienoinen pettymys. Hän ei silti ollut pahoillaan, sillä ei tupamestaruus ollut elämän ja kuoleman asia.

”Nyt”, Dumbledore hiljensi oppilaat hetkeksi. ”On juhla-aterian aika.”

Pöydät täyttyivät yhtäkkiä kultaisista lautasista ja erilaisista tarjoiluastioista, joissa oli höyryävää ruokaa, makeita leivoksia, hedelmiä – kaikkea mitä vain saattoi olla. Kannuissa oli kurpitsamehua, vettä ja jopa kermakaljaa. Oppilaat alkoivat tutunlaisesti noukkia omat eväänsä kulhoista ja lautasilta ja kaatoivat lasinsa täyteen juotavaa. Ruokailuvälineiden kalkatus kuului ympäri salia, mutta peittyi hyvin pian reippaan puheensorinan alle.

*

Tylyahon asemalla oli melua ja ihmiset juoksivat sinne tänne. Juna odotti nuoria nousemaan kyytiin, jotta voisi tehdä lähtönsä. Osa oli jo siirtynyt sisään saatuaan hyvästeltyä kaikki ystävänsä ja toivotettua hyvät kesät. Sarah, Violet, Trina ja Kate olivat heistä yksiä, Sirius, James, Peter, Remus ja Lily myös. James ja Lily olivat etsineen oman vaunun, jossa saattaisivat viettää mukavia, kahdenkeskeisiä hetkiä, joten lopulta yhteen vaunuun oli jäänyt poikakolmikko. Sirius ja Sarah olivat sopineet siitä, että istuisivat ystäviensä kanssa sen junamatkan.

Sarahin olo tuntui hiukan ontolta, kun hän istui ikkunan vieressä ja tuijotti Tylypahkan linnaa, jonka jättäisi taakseen – vielä viime vuonna hän oli odottanut sitä innolla, mutta nyt se tuntui kovin surulliselta. Mutta osin hän oli silti helpottunut. Parhaansa mukaan hän koetti osallistua mukaan ystäviensä keskusteluun, jos vain mietteiltään ehti.

Vihdoin juna vihelsi ja loputkin mattimyöhäiset astuivat kyytiin ja etsivät itselleen paikan, jossa istua. Neljän ystävän vaunu oli kuitenkin täynnä, eikä kukaan tuppautunut viidenneksi ehdoin tahdoin. Jostain syystä – kukaan ei tiennyt miksi, ei edes tyttö itse – Sarahin sisällä alkoi soida jokin haikea sävelmä, jota hän alkoi hyräillä hiljaa. Tyttö oli riisunut kenkänsä ja yllään hänellä oli musta, hiukan polvien ylitse ulottuva hame ja maitokahvinruskea toppi. Hiukset olivat löyhästi kiinni.

”Mitä mietit Sarah?” Violet kysyi herättäen tummatukkaisen tytön ajatuksistaan.

”Mietin, mitä tulevaisuus tuo tullessaan”, tyttö vastasi toiselle. ”Ja ennen kaikkea mietin, mitä lisämausteita Sirius tuo siihen.”

”Usko Sarah, sinun elämäsi ei tule olemaan tylsää hänen kanssaan”, Trina sanoi.

”En usko, että sinunkaan tulee olemaan kovin tylsää”, Sarah vihjaisi virnistäen ja vaaleatukkaisen tytön posket saivat hiukan lisää punaa.

”Mistä te puhutte?” Kate kysäisi.

”Ei mistään”, Trina korjasi tilanteen.

”Onko teillä suunnitelmia kesäksi?” Sarah vaihtoi puheenaihetta.

”Ei paljonkaan”, Violet vastasi.

”Minä lähden varmaan heinäkuun alussa viikoksi Italiaan”, Kate ilmoitti. ”Muuten en olekaan suunnitellut.”

”Minä taasen löhöilen koko kesän auringossa”, Trina sanoi auvoisasti. ”Kotipihallani.”

”Sittenhän me vietämme lokoisaa aikaa yhdessä kesällä, vai mitä?” Sarah virnisti.

”Vitsikö tuo oli?” Violet sanoi. ”Me vietämme paljon enemmän kuin lokoisaa aikaa.”

”Et sitten koko kesää meinannut viettää Siriuksen kanssa”, Trina virnisti ja naurahti.

”Ei, minä ajattelin viettää kesäni sekä hänen kanssaan että teidän kanssanne”, tummatukkainen naurahti. ”Enkä kuuntele minkäänlaisia vastaansanomisia.”

*

Sirius puolestaan istui omassa vaunuosastossaan ja manasi, kun James ei tullut takaisin. He olisivat voineet suunnitella piloja, joita voisivat tehdä ystävilleen, mutta siitä ei tullut mitään, jos kaikki eivät olleet koolla. Juna oli matkannut jo jonkin matkaa, mutta Siriuksen ajatukset harhailivat jossakin aivan muualla. Ne harhailivat eräässä tytössä, joka oli muutaman vaunuosaston verran erossa hänestä. Poika huokaisi.

”Mitäs huokailet?” Remus kysäisi.

”En mitään”, Sirius sanoi painaen poskensa toisen nyrkkinsä varaan.

”Minä vähän luulen, että James ei palaa kovinkaan pian”, Peter ilmoitti.

”Minä aavistan samoin. Hän taitaa viihtyä tämän matkan sen punapään kanssa, jonka me kaikki tunnemme”, Remus naurahti. ”Enkä syytä häntä. Rakkaus on ihana asia.”

Sirius huokaisi. Hiljaisuus laskeutui taas vaunuun. Sen sijaan, että he olisivat jutelleet ja naureskelleet, he pysyttelivät hiljaa. Kukin tiesi omalla tasollaan, että jollain kumman tavalla he jäivät kaipaamaan koulua ja kaikkia ihmisiä – jopa luihuisia. Sirius puuskahti jonkin ajan kuluttua. Juttua ei vain irronnut.

”Kuulkaa”, hän aloitti. ”Haittaako teitä, jos minä menen etsimään Sarahin?”

”No nytkö vasta tajusit?” Remus naurahti. ”Olisithan sinä voinut lähteä jo aikoja sitten.”

”Kuutamo pieni, mehän sovimme hänen kanssaan, että pysyttelemme tämän matkan ystäviemme kanssa – joista yksi on kylläkin kadonnut oman naisensa kanssa johonkin junan sopukoihin tekemään ties mitä”, Sirius naurahti.

”Menes jo siitä”, Remus hätisti. ”Me pärjäämme Matohännän kanssa vallan mainiosti kaksinkin.”

”Minä yritän tulla takaisin vielä”, Sirius sanoi noustessaan ylös. ”Tai tulenkin, koska minun täytyy hakea tavarani. Mutta siihen asti…”

”Joo joo, mene nyt jo siitä senkin haisku”, ruskeatukkainen poika naurahti iloisesti ja sai Siriuksenkin pihahtamaan.

Mustatukkainen poika avasi vaunuosaston oven ja lähti kulkemaan kapeita käytäviä pitkin junan puksuttaessa tasaista tahtia eteenpäin. Pojan katse kierteli vaunuissa istuvissa ihmisissä. Lopulta hän saavutti junan loppupään näkemättä Sarahia ja huomasi, että oli lähtenyt täysin väärään suuntaan. Niinpä poika kokosi askeleensa ja suuntasi kohti etuosaa. Hän kulki uudestaan oman vaunuosastonsa ohitse ja kaksi muuta poikaa näyttivät naureskelevan hänelle. Sirius kohautti näille vain olkiaan ja jatkoi matkaa. Jossakin vaiheessa hän ehti jo miettiä mihin Sarah oli ehtinyt kadota, kunnes löysi tämän. Sarah nauroi jollekin ja huomasi Siriuksen vasta tämän avatessa oven.

”Hei”, poika tervehti.

”Hei”, Sarah vastasi virnistäen. ”Mikä sinut tänne tuo?”

”Yksitoikkoinen seura eräässä toisessa vaunussa”, poika vastasi huolettomasti ja osoitti peukalollaan oman vaunuosastonsa suuntaan.

”Väitätkö sinä, että Remus ja Peter ovat yksitoikkoista seuraa?” Sarah naurahti

”No, jos Jamesia ei ole paikalla, niin joskus”, Sirius vitsaili.

”Meillä on täällä hieman ahdasta, kuten huomaat”, tyttö sanoi hänelle hieman aristokraattisin elkein.

”Ei se mitään, voin minä lattiallakin istua”, poika piruili tahallaan ja istahti todellakin lattialle.

”Meillä on täällä näitä tyttöjen juttuja, kestätkö sinä ne?” Sarah vihjasi hiukan teeskennellysti.

”Jaa, ne ovat tietysti asia aivan erikseen”, Sirius mutisi ja nosti kyynärpäänsä vasten polveaan ja asetti nyrkkinsä leukansa alle. ”Mutta jatkakaa toki. Olisin toki toivonut, että saattaisin puhua sinulle kahdestaan, mutta käy se näinkin.”

Sarah mulkaisi Siriusta, pyöräytti silmiään ja huokaisi naurahtaen. Tyttö pyöritteli päätään hymyillen. Sirius oli joskus vain niin… Hän ei edes keksinyt sanaa sille. Nojaa, ei hän voinut kieltää, etteikö olisi kaivannut pojan seuraa. Tekihän se vaihtelua ainaiseen tyttöseuraan. Ja vielä parempaa vaihtelua, kun Sirius sattui olemaan – taas – hänen poikaystävänsä.

”Sinä olet kyllä uskomaton mies, Sirius Musta”, Sarah päivitteli.

”Uh, tiedän sen, kulta”, Sirius sanoi machomiehen elkein. ”Minä olen universumin
komein mies.”

”Tytöt…”, Sarah sanoi hieman vinkaten. ”Minä luulen, että tämä ’universumin komein mies’ haluaa keskustella kanssani kahdestaan.”

”Vihje ymmärretty jo heti kun ’universumin komein mies’ astui sisään, Sarah”, Trina naurahti ja nousi ylös. Violet ja Kate seurasivat hänen esimerkkiään.

”Tulkaa. Mennään etsimään Remuksen ja Peterin ja katsomaan ovatko he yhtä tylsää seuraa kuin hän väittää”, Violet sanoi.

Sarah naurahti ja katseli kolmikon selkää, kun nämä astelivat ovesta ulos ja jättivät sen auki. Herrasmiehenä Sirius tietenkin sulki sen heidän jäljessään. Sarah puolestaan nosti sillä välin jalkansa pehmeälle penkille ja nojasi vasten seinustaa katsellen Siriusta.

”Ah, vihdoinkin kahden”, Sirius totesi ja kierähti jollain kummallisella tavalla Sarahin luokse painamaan pienen suukon tytön huulille. ”Ja mitäs me sitten keksittäisiin. Olisi junamatkan verran aikaa.”

Sirius tuijotti Sarahia silmiin ja tyttö hymähti. Hän tuijotti poikaa hetken aikaa pyöritellen silmiään ja päätään. Joskus hänen elämässään oli hetkiä, joihin halusi pysähtyä hetkeksi. Tämä oli yksi niistä. Tyttö painoi kuitenkin katseensa hetkeksi alas ja naurahti.

”Oliko sinulla noin ikävä?” hän katsoi Siriukseen.

”Eipä voi miestä syyttää, jos nainen on ties kuinka kaukana”, Sirius mairitteli.

”Muutaman vaunuosaston päässä”, Sarah maanitteli ja hymyili.

”Sekin on jo ihan liikaa”, Sirius sanoi.

”Saanko arvata, että James karkasi johonkin Lilyn kanssa?” tyttö kysäisi.

”Miksi me puhumme hänestä nyt?” Sirius huokaisi turhautuneena.

”Koska mainitsit hänen olevan poissa”, Sarah selvensi ja naurahti nähdessään Siriuksen ilmeen. ”Ei, ei meidän oikeasti tarvitse puhua hänestä nyt. Halusin vain nähdä ilmeesi. Näytät melko suloiselta kun olet turhautunut.”

Sarah hipaisi Siriuksen leukaa ja hymyili. Sirius näytti leikkisästi myrtynyttä naamaa, mutta ei hän sitä kauaa kyennyt pitämään. Poika purskahti pienoiseen nauruun ja tartutti sen tyttöönkin. Lopulta Sirius päätyi istumaan Sarahin jalkojen viereen.

”Mitäs herra sitten haluaisi tehdä?” tyttö kysäisi virnistäen.

”Herra haluaisi suudella sinua”, Sirius virnisti yhtä hyväntuulisesti takaisin.

”No sehän sopii mainiosti”, Sarah sanoi ja veti Siriusta itse lähemmäksi yhden pitkän suudelman vaihtamiseksi.

Sirius ei kuitenkaan tyytynyt vain yhteen pitkään suudelmaan, vaan antoi sen muuttua kahdeksi ja lopulta myös paljon vaativammaksi. Hän korjasi painoaan hiukkasen ja hivuttautui lähemmäksi, painautuen kiinni tyttöön. Sarah lopulta irtaantui suudelmasta ja painoi oman otsansa pojan otsaa vasten ja piti toisen kätensä yhä tämän mustien, pitkien hiusten seassa.

”Ja mitähän kesäsuunnitelmia arvon herralla on?” Sarah kysäisi.

”Tyttöjen iskemistä – tietysti ja… kelmijuttuja”, poika vitsaili.

”Hölmö”, Sarah naurahti ja sulki silmänsä. ”Tiedätkö. Seitsemäs vuosi ei lopulta ollut niin ankea, kuin oletin.”

”Mikä siitä teki sitten toisenlaista”, Sirius kysäisi.

”Yritä arvata”, tyttö vihjaisi.

”Dumbledore?” Sirius vitsaili jälleen.

”Tyhmyri”, Sarah naurahti ja painoi suukon Siriuksen otsalle. ”Eikö sinua todellakaan vaivaa yhtään se pikkuseikka, että minä olen vampyyri?”

”Ei”, Sirius hymähti tyytyväisenä. ”Kunhan pidät hampaasi erossa kaulastani.”

”Ai? Meinaatko, että puren sinua?” Sarah kysyi leikkisä katse silmissään ja hyökkäsi Siriuksen kimppuun painaen nenänsä tämän kaulaa vasten ja kuljetti hammasrivistöään tämän iholla. Poika taisi hiukan säikähtää ja lopulta Sarah antoi kevyen suudelman pojan kaulalle. Tyttö kohottautui istumaan ja naurahti, kiertäen molemmat käsivartensa pojan niskan taakse. ”Sinä ihan tosissasi luulit, että minä puren sinua?”

”Eihän siitä voi koskaan olla varma”, Sirius virnisti. ”Jos sinulla onkin vain jonkinlainen puremisaddiktio…”

Sarah naurahti ja haukotteli. Häntä väsytti jonkin verran, mutta eihän hän sitä myöntänyt. Hän ei ollut nimittäin nukkunut silmänräpäystäkään viimeiseen neljään vuorokauteen ja yleensä hän kuitenkin nukkui edes tunnin verran. Sirius huomasi kuitenkin tytön silmistä ja haukotuksesta sen ja siirtyi vaivihkaa Sarahin toiselle puolelle, ikkunan viereen.

”Väsyttääkö?” hän kysäisi.

”Vähän”, Sarah sanoi. ”Ei sillä väliä.”

”Mutta meillä on junamatka aikaa”, Sirius sanoi. ”Tule tänne.”

Sirius nosti toisen jalkansa selkänojan viereen koukkuun ja Sarah nojautui selällään hänen rintaansa vasten ja risti jalkansa päällekkäin penkillä. Sarah etsi hyvän asennon ja painoi päänsä Siriuksen hartialle. Sirius kiersi kätensä tytön lantiolle ja painoi päänsä hänen hiuksiinsa mutisten jotakin ensin epäselvästi, mutta tyttö ei viitsinyt kysyä mitä.

”Nuku vain”, Sirius sanoi tytölle suukottaen tämän päälakea.

Sarah sulki silmänsä kiitollisena ja nukahti kohta Siriuksen syliin. Poika silitti tytön hiuksia hellästi ja painoi päänsä seinustaa vasten. Hän tuijotti hetken tyttöä, joka oli nukahtanut melko nopeasti hänen syliinsä. Poika alkoi kohta tuntea oman olonsakin hieman väsyneeksi hiljaisessa vaunussa ja antoi omien silmiensä sulkeutua ja unen viedä täysin toisiin maailmoihin.

*

Hetken aikaa kumpikin nukkui, kunnes Sarah havahtui unestaan. Hän tunsi Siriuksen käsivarret yhä lantiollaan ja hymyili. Tyttö haukotteli ja venytti käsiään. Sirius tuntui havahtuvan siihen ja aukaisi silmänsä myös. Poika hymyili huomatessaan Sarahin katselevan häntä. Tyttö nousi istumaan hitaasti ja risti jalkansa istuimelle. Hän tuijotti Siriusta hiljaa.

”Huomenta”, poika mutisi tyytyväisesti virnistäen. ”Kauanko nukuimme?”

”Noin tunnin”, Sarah vastasi haukotellen katsottuaan kelloaan. Sitten hän lysähti taas ryhdittömäksi. Useimmat lihakset olivat yhä unen jäljiltä nuutuneita.

”Hmm. Meillä on ilmeisesti vielä puolisen tuntua laatuaikaa kahdestaan”, Sirius virnisti. ”Mitäs tehdään?”

”Tietysti voisi mennä pullonpyöritystä, mutta siihen tarvitsisi enemmän porukkaa”, Sarah tuumi. Lopulta jokin ajatus sai hänet virnistämään pahaenteisesti. ”Mutta mehän voimme aina jatkaa siitä, mihin jäimme syntymäpäivilläni.”

”Vai niin. Meinaatko?” Sirius sanoi ja kumartui valmiiksi tyttöä kohti ja hymyili. Sarah kuitenkin esti elkeet nostamalla kätensä Siriuksen rinnan päälle ja pitämällä tämän hieman kauempana.

”Sinulla taitaa olla päälläsi jotakin, mitä sinulla ei ollut silloin”, tyttö vihjaisi.

Sirius virnisti hieman ja puuskahti. Hän nousi ylös penkiltä ja veti verhot oven ikkunalasin eteen. Samoin hän teki ikkunalle. Sen jälkeen poika alkoi riisua kauluspaitaansa kiduttavan hitaasti. Sarah kuitenkin malttoi mielensä. Kun Sirius oli ottanut paidan pois, hän heitti sen vastapäiselle penkille. Sarah ei voinut kieltää sitä, että poika näytti pirun komealta.

”Nyt on paljon parempi”, tyttö rohkaisi poikaa.

”Oletpa sinä vaativa”, Sirius mutisi.

Poika asteli virnistellen lähemmäksi. Hän päätti ottaa ilon irti viimeisistä hetkistä Sarahin kanssa, ennen kuin he joutuisivat väliaikaisesti eroon sopeutuakseen taas vapaampaan elämään. Hän ei pääsisi tuntemaan tytön huulia vähään aikaan, eikä kuulemaan tämän ääntä. Niin ollen poika painoi huulensa vasten tytön omia ja otti käsillään kiinni tämän kyljistä. Ja mikäs siinä, hän piti Sarahin suutelemisesta. Lopulta hänen onnistui kumota tytön tasapainokin – tosin vahingossa – ja kaataa tämä selälleen. Sarah päästi huuliensa välistä pienen naurunpyrskähdyksen ja antoi Siriuksen maata päällään ilman paitaa. Olivathan verhot sentään edessä, joten kukaan ulkopuolinen ei näkisi mitään kovin siveetöntä. Sarah nosti toisen jalkansa koukkuun vasten selkänojaa, jotta Sirius ei runnoisi sitä vahingossa innostuttuaan. Kätensä tyttö kuljetti pojan hartioita pitkin tunnustellen niskan taakse yhteen. Kumpikaan ei arvannut, että osaston ovi aukenisi pian ja sen edessä seisoisi eräs hyvin – leikkisästi – järkyttyneen näköinen poika.

”Hyi! Täällä sitä vain nuoleskellaan”, Sirius erotti tutun äänen, eikä Sarahinkaan tainnut olla vaikeaa arvata kelle se kuului. Poika ei kuitenkaan noussut tytön päältä, mutta lopetti ja jäi tuijottamaan Sarahia silmiin. ”Ja vielä ilman paitaa. Paljasta pintaa, just joo. Tosi siveellistä sinulta, Antura. Kauhistuksen kanahäkit! Mitä te oikeasti teette - tuo on hyvin siveetöntä touhua!”

”Sarvihaara, sinun pitäisi opetella koputtamaan”, Sirius sanoi tuijottaen yhä tyttöä.

”Ehkä”, James myönsi ja asteli sisään kolmen tytön kanssa. Sirius nousi ylös, päästäen Sarahin nousemaan ja otti sitten paitansa penkiltä pukien sen päälleen.

”Sarah, ei olisi sinusta uskonut!” Violet sanoi muka kovin dramaattisesti järkyttyneenä.

”Missä Trina on?” Sarah kysyi hymähdettyään ja huomattuaan yhden olevan kateissa.

”Aivan! Et ikinä arvaa mitä tapahtui!” Kate huudahti innostuneena ja hän sekä Violet näyttivät siltä, kuin heillä olisi ollut tuli takamuksen alla.

”Et ikinä arvaa mitä hän teki!” Violet lisäsi.

”Kaulaili Remuksen kanssa?” Sarah lipsautti ennen kuin edes huomasi ja kahden tytön, Jamesin ja Siriuksen ilmeet venähtivät.

”Mistä sinä tiesit?” Violet kysyi järkyttyneenä.

”Merlinin tähden, sehän on ollut selvää jo muutaman päivän”, Sarah parahti. ”Tyhmäkin huomaisi ne katseet, joita he ovat vaihdelleet. Ja ettekö ole huomanneet Trinan punastuvan aina Remuksen seurassa?”

”Ja hän ei kertonut meille”, Kate tuhahti.

”Enhän minäkään kertonut”, Sarah muistutti.

”Oletkin hieman eri asia”, Violet sanoi. ”Koska te olitte aivan ilmiselvä pari.”

”Kiitos vain”, Sarah tuhahti. ”Kuulkaa, pitäisikö meidän alkaa hiljalleen valmistautua?”

”Mihin?” Kate kysäisi.

”Arkeen. Elämään. Kesään”, Sarah luetteli.

”Kenties”, Lily nyökkäsi. ”Olemme perillä kohta.”

”Kuka hakee Trinan?” Violet kysyi.

”Minä luulen, että hän haluaa olla Remuksen kanssa… kahden”, Sarah vihjaisi. ”Ei häiritä häntä. Hän tulee kyllä kun on aika.”

Tyttökaksikko nyökkäsi, James nappasi vieressään istuvan Lilyn takaisin kainaloonsa ja Sirius painoi pikaisen suukon Sarahin huulille. Jokaisen mieli tuli asteen verran aurinkoisemmaksi, kun he ymmärsivät, että heidän jokaisen ystävyys tulisi säilymään siitä hetkestä ikuisuuteen ja että he saisivat nauttia toistensa seurasta vielä monen monituista kertaa.

*

Junan pilli oli viheltänyt jonkin aikaa sitten ja King’s Crossin laituri 9¾ täyttyi ihmisistä, jotka raahasivat matka-arkkujaan ja – laukkujaan etsiessään vapaita kärryjä. Sirius ja James tietenkin kantoivat herrasmiesmäisesti tyttöystäviensä laukut kärryille, jottei näiden tarvitsisi tehdä raskasta ruumiillista työtä. Trina ja Remuskin olivat uskaltautuneet tulemaan junasta ulos ihmisten ilmoille. Tyttöjen kesken vaihdettiin halauksia ja kelmit hyvästelivät toisensa – paitsi Sirius ja James, jotka asuisivat yhä saman katon alla, kunnes Sirius saisi ostettua oman asunnon. Sarah oli parhaillaan sanomassa heit Trinalle ja puristi tämän tiukkaan halaukseen.

”Muista, että meillä on tekemistä kesälle”, Sarah muistutti ja päästi otteensa irti.

”Totta kai”, Trina sanoi iloisesti.

Sarah hymyili vaisusti – iloisena ja helpottuneena, mutta samalla hiukan surullisena. Violet oli sytyttänyt juuri jonkin keskustelunaiheen, mutta Sarahin katse kääntyi kiertämään asemaa ja etsimään vanhempiaan. Ihmisjoukossa näkyi tuttujen ihmisten ja näiden vanhempien päitä. Sarah ei onnistunut löytämään oman äitinsä kasvoja, mutta jonkun toisen kasvot hän löysi, eikä hän enää hymyillytkään. Hänen ilmeensä muuttui epäileväksi ja hiukan kylmäksi, kun hän tuijotti vanhaa tuttuaan silmiin – vanhaa tuttua joka oli miltei tappanut hänet.
Franz seisoi erään tolpan kohdalla katsellen sormiaan ja hymyili pirullisesti. Sarah tiesi, että hänen ongelmansa eivät varmasti olisi vielä ohitse. Ei niin kauan kuin Franz oli läsnä. Mutta kun hän oli katsonut poikaa muutaman sekunnin verran, tämä siirtyi sulavalla liikkeellä tolpan taakse ja katosi näkyvistä. Sarah tuijotti tyhjää kohtaa.

”Sarah?” Sirius kysyi huomattuaan tytön vakavan ilmeen.

”Häh?” tyttö havahtui.

”Onko jokin hätänä?” poika tiedusteli suojelevasti.

”Ei. Minä vain…”, Sarah sanoi. ”Ei mitään.”

Tyttö veti huulensa hymyyn ja katsahti Siriukseen. Kun ystävykset olivat saaneet sovittua kesäisistä tapaamisista, vaihdettua osoitteita – siis ne, jotka eivät vielä tunteneet toisiaan – ja halattua viimeisen kerran, he erosivat eri suuntiin. Sirius pyysi Jamesia odottamaan, mutta silmälasipäiselle pojalle se ei tuntunut olevan ongelma, kun Lily oli paikalla. Niinpä Sirius lätkäisi Jamesia olkaan ja siirtyi kävelemään Sarahin kanssa eteenpäin. Tyttö oli juuri nähnyt oman perheensä, joka katseli häntä iloisesti odottaen.

”Sarah, odota hetki”, Sirius sanoi ja pysähtyi kärryjen kanssa. Sarah tuijotti hetken aikaa poikaa hämillään, kun tämä kaivoi taskustaan jotain. Jotain, mikä epäilemättä näytti hopeiselta riipukselta, joka oli taottu koiran muotoon. ”Minä haluan antaa sinulle tämän.”

”Sirius…”, Sarah aikoi väittää vastaan, mutta huokaisi. ”Kiitos.”

”Se luultavasti pitää minut mielessäsi”, Sirius virnisti. ”Ainakin toivon niin.”

”Et sinä ole sieltä mihinkään katoamassa”, Sarah naurahti. ”Sitä paitsi, me näemme viikon päästä, eikö niin?”

”Sekin tuntuu pitkältä ajalta”, Sirius marisi. ”Tulee ikävä.”

”Yksi viikko”, Sarah sanoi ja sulki pojan syleilyynsä, painaen itse päänsä tämän olkaa vasten. ”Sitten minä olen ihan kokonaan sinun käytettävissäsi.”

Tyttö nosti päänsä ja katsoi poikaa silmiin. Sirius hymyili ja painoi vielä hellän suudelman tytön huulille, ennen kuin irrotti ja he jatkoivat matkaansa. Sarah oli näkevinään äitinsä kasvoillaan hieman närkästyneen, mutta vielä enemmän yllättyneen ilmeen. Okei, ehkä hänen olisi pitänyt mainita Siriuksesta jotain vanhemmilleen hiukan aiemmin, mutta tiesi millaisen saarnan hänen äitinsä pitäisi. Ikään kuin hän olisi säästynyt siltä tälläkään tavalla. Toinen käsi Siriuksen lantiolla hän asteli rohkeasti eteenpäin kotijoukkojensa luokse, kunnes saavutti nämä.

”Hei äiti”, Sarah sanoi hymyillen ja halasi ruskeatukkaista naista, joka hymyili hänelle myöskin.

”Sarah, kultaseni”, Christine Roland huokaisi ja irrotti. ”Meillä oli ikävä.”

”Isä”, Sarah sanoi ja halasi ohimoiltaan hieman harmaantunutta miestä, joka näytti leppoisalta.

”Hei taas, Sarah”, Jaques Roland kaappasi tyttärensä syliin.

”Sarah”, tytön vanhempi sisko Cheyenne asteli esiin valloittavine kullankeltaisine kutreineen ja halasi siskoaan. ”Hyvä nähdä sinua taas.”

”Sinua myös”, Sarah hymyili ja kääntyi sitten kolmetoistavuotiasta Beauxbatonsia käyvää veljeään. Poikaa hän ei kumminkaan halannut, sillä hän tiesi teini-ikäisen veljensä karttavan kaikenlaisia halausyrityksiä. ”Valmiina murtumaan tänäkin kesänä?”

”Älä edes kuvittele. Tällä kertaa minä kastelen sinut läpimäräksi!” Thomas uhosi.

”Sehän nähdään”, Sarah naurahti ja otti jälleen pari askelta Siriuksen viereen. ”Tässä on Sirius. Hän on minun poikaystäväni.”

”Arvailimmekin jotain siihen suuntaan”, Jaques naurahti. ”Terve, Sirius. Kai minun tyttöni on käyttäytynyt kiltisti?”

”Varsin mallikkaasti, jos rohkenen sanoa”, Sirius kehaisi virnistäen Sarahille, joka muksautti häntä hellästi olkavarteen. ”Minun pitää tästä kyllä mennä, James tuolla odottaa.”

”Nähdään viikon päästä”, Sarah sanoi ja suikkasi suukon pojan poskelle.

Sirius lähti kävelemään kohti ystäväänsä, joka odotti virnistellen. Lily oli ehtinyt kadota oman perheensä kanssa jo jonnekin. Sarah näki Siriuksen läimäisevän kätensä tämän olkapäälle ja kaksikko katosi hänen näkyvistään. Tyttö käänsi huokaisten päänsä äitinsä suuntaan, joka ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä.

”Sarah”, hän huokaisi hiukan pettyneenä. ”Emmekö ole käyneet tätä jo tarpeeksi läpi?”

”Aivan tarpeeksi tietääkseni mitä teen”, Sarah sanoi. ”Minä olen jo aikuinen.”

”Mutta olet siitä huolimatta minun lapseni, enkä halua, että… tiedät kyllä”, Christine tuhahti.

”Minä tiedän kyllä”, Sarah sanoi ymmärtävästi. ”Mutta siitä huolimatta sinä et voi estää minua tekemästä kaikkea.”

”Enpä kai”, Christine huokaisi.

”Luota tyttöön, Chris”, Jaques sanoi tarttuen vaimoaan olkapäistä. ”Hän on järkevä tyttö ja tietää varmasti mitä tekee. Ja tärkeintähän on, että hän on onnellinen?”

”Niin”, Christine vastasi luoden hiukan väkinäisen hymyn mieheensä.

”Mennään autolle”, Jaques ehdotti. ”Ja katsotaan mitä tulevaisuus tuo.”

Sarah hymyili ja jättäytyi jälkeen tahallaan. Hän hymyili leveästi ja katseli, kun hänen isänsä ja äitinsä kulkivat kädet toistensa olkapäillä eteenpäin. Cheynne ja Thomas kulkivat vierekkäin, vaikkeivät jutelleet mitään. Sarah tiesi, että oli muuttunut vuoden aikana melkoisesti. Mutta niin näytti olevan hänen perheensäkin. Tyttö nojasi kärryynsä ja pysytteli paikallaan upoten ajatuksiinsa kesästä Siriuksen kanssa – uimarantoja, vesi-ilmapallokilpailuita, piknikkejä ja vaikka mitä muuta.

”Hei Sarah!” Cheyenne huudahti hymyssä suin. ”Lakkaa haaveilemasta ja ala tulla!”

”Tullaan!” tyttö huudahti ja lähti liikkeelle kohti valoisampaa tulevaisuutta.

*

”Koko nuoren elämämme etsimme jotakuta, jota rakastaa. Jotakuta, joka tekee meistä kokonaisia. Me valitsemme kumppanimme ja vaihdamme heitä. Me tanssimme sydänsurujen ja toivon laulun tahtiin. Kaikkea tätä teemme sillä aikaa, kun mietimme olisiko jossain, jollain tapaa se täydellinen kumppani, joka olisi etsimässä juuri meitä.”
- Daniel Stern, The Wonder Years (vapaa suomennos; Carabella Lëralondîr)