SATEEN
SIRPALEET
Kappale 1,
jossa
Kelmit suunnittelevat mitä tekevät viimeisenä vuotenaan ja jossa
tavataan vanha tuttu uudessa muodossa
Aurinko
loi lämpimät ja kirkkaat säteensä Tylypahkan maille valaisemaan
nuorten opiskelijoiden päivää ja antamaan heille lisäpotkua
koulutehtävien tekoon. Päivä oli kerrassaan mainio lepäilyyn ja
kukaan tuskin harkitsikaan kaivavansa ankeita koulukirjoja esiin
pilaamaan sitä iloa, jonka vapaudentunne toi tullessaan. Piha raikui
puheesta, naurusta ja ihmetyksen huokauksista kun toinen toistaan
erilaisemmat oppilaat puhuivat keskenään, omissa pienissä ryhmissään.
Jotkut saattoivat puhua siitä, mitä tekivät kesälomalla ja jotkut
taas siitä, kuinka opettajat antoivat jo nyt liikaa läksyjä, vaikka
koulu oli vasta alkamassa.
Eräät seitsemäsluokkalaiset rohkelikkopojat istuivat pihalla
kasvavan, vehreän tammen alla ja oksilla. Sirius Mustaa läksyt eivät
olisi voineet kiinnostaa edes hiukan vertaa juuri sillä hetkellä,
kun aurinko paistoi ja siitä sai nauttia ensimmäistä kertaa monen
sateisen päivän lomassa. Hän pyöritti suussaan heinänkortta,
jonka oli saanut ties mistä. Puun runkoa vasten nojaava James Potter
puolestaan pystyi ajattelemaan vain yhtä asiaa, jota oli ajatellut jo
kuuden aiemman vuoden – ja kesän – ajan. Nimittäin erästä
punatukkaista, temperamenttista tyttöä, jonka nimi sattui olemaan
jokaiselle kelmille liiankin tuttu. Lily Evans. Remus katsahti toista
maassa istuvaa poikaa ja hymähti hiljaa. Hänen sylissään oli jästien
kirjoittama kirja – Agatha Christien teos Kymmenen pientä
neekeripoikaa, jolle kirjatoukka tuhahteli vähän väliä.
”Ajatelkaas pojat”, James keskeytti jokaisen omat unelmat
rikkomalla myös kauniin kolmikon keskellä vallinneen hiljaisuuden.
”Viimeistä vuotta viedään.”
”Totta tosiaan”, Remus myönsi, kun kirjaltaan ehti.
”Mitä ikimuistoista keksisimme tälle vuodelle?” Sirius kysyi
puunoksalta ja antoi toisen jalkansa valahtaa alas roikkumaan ja
heilumaan edestakaisin.
”Vaikka mitä!” James kiljahti. ”Onhan meillä tässä aikaa
testata uusia loitsuja luihuisiin vielä koko vuosi. Ja kiusata
Ruikulia…”
”Voi, minun tulee melkein ikävä häntä”, Sirius nyyhkäisi
dramatisoiden, mutta ei pystynyt pidättelemään nauruaan muutamaan
sekuntia kauempaa ja se tarttui myös Jamesiin ja Remukseen.
”Paino sanalla melkein”, James mätkäytti. Hän naurahti
hiljaisesti. ”Ainoa mikä minua harmittaa, että emme voi enää käyttää
hienoja taikojamme häneen.”
”Toden totta”, Sirius huomautti yläilmoista.
”Ehkä meidän pitäisi alkaa kaivata Tylypahkaa vasta vuoden
lopussa, kun todellakin olemme lähdössä? Eihän kukaan ole sanonut
varmaksi, ettemme jäisi luokallemme”, James pohti purren huultaan.
”Meidän kohdallamme se voikin olla ihan totta, mutta että Remuskin
jäisi luokalle?” Sirius kummasteli ja hihitteli hiljaa. ”Sehän
on kuin minä nappaisin siepin.”
”Sinä olet napannut siepin kerran”, Remus huomautti ja nosti
katseensa ylös.
”Huomioi aikamääre kerran”, Sirius näpäytti takaisin. ”Sitä
paitsi, se oli vain harjoitusta. James ja minä menimme
siepinjahtausta.”
Remus tuhahti hiljalleen ja painoi nokkansa kiinni kirjaan. Sirius ja
James purskahtivat uuteen, äänekkääseen nauruun. Jonkin ajan
kuluttua Remus alkoi taasen herkistää korviaan kuuntelemaan, mistä
tummapäinen kaksikko keskusteli. Tällä kertaa aiheena oli jälleen
Lily Evans, joka vihdoinkin oli suostunut Jamesin tyttöystäväksi.
”Tiedättekö mitä?” James sanoi. ”Minä tunnen, että tästä
todellakin tulee jotain.”
”Ainakin lisää päänsärkyjä kelmien toimille”, Sirius sanoi
leikkisästi ja James nousi ylös vain motatakseen häntä
kaverillisesti jalkaan. ”Okei, antaudun.”
James murahti ikään kuin mielenosoitukseksi ja istahti takaisin alas
Remuksen viereen. Hän tuijotti kirjaa Remuksen olan ylitse ja nappasi
sen lopulta hänen kädestään.
”Agatha Christie”, James pohti. ”Varsin raskasta luettavaa,
Kuutamo.”
”Vain, jos pitää sitä raskaana luettavana, rakas Sarvihaara”,
Remus myönsi rauhallisesti ja otti kirjan takaisin.
James tuntui olevan kuin elohiiri – sekä Siriuksen että Remuksen
mielestä. Ehkä hänellä oli vieläkin kevättä rinnassa – tai
kesää pikemminkin - sillä tämä oli uskomattoman ylienerginen. Ehkä
se vain johtui auringosta ja muutamasta sisällä vietetystä päivästä
tai ehkä se vain johtui…
”Lily!” tummahiuksinen poika ponkaisi ylös rivakasti aivan kuin
salama olisi iskenyt hänen takapuoleensa.
Siriuksella oli aikomuksena sanoa jotakin, mutta toinen sujahti niin
nopeasti punatukkaisen tytön luokse, ettei se ollut edes mahdollista.
Hän sulki suunsa ja hymähti hiljaa. Sirius ohjasi toisenkin jalkansa
roikkumaan ja lopulta hyppäsi alas Remuksen viereen. Hän suki
vaatteisiinsa tarttuneita lehtiä pois ja katsoi niiden hidasta
putoamista maahan.
”On se hyvä, että jollakin on energiaa”, Sirius sanoi tuijottaen
Jamesia, joka nyt innoissaan suukotteli kauempana Lilyn kanssa.
”Niin no, ei Jamesilla tosin kestänyt kuin kuusi vuotta saada Lily
itselleen.”
Sirius istahti maahan Remuksen viereen. Ruskeahiuksinen poika sulki
kirjansa, sillä tällä menolla lukemisesta ei tulisi mitään. Hän
huokaisi hiljaa ja katsahti Jamesiin. Poika oli tosiaan saanut tehdä
töitä kuusi vuotta, jotta Lily oli hyväksynyt hänet.
”Mistä puheen ollen”, Sirius keskeytti Remuksen ajatukset.
”Kuka onnekas saa nimensä seuraavaksi minun listalleni?”
Remus huokaisi toivottomana ja pyöritti päätään. Sirius oli aina
Sirius, ikuinen kelmi, eikä varmaan koskaan tulisi vakiintumaan. Lähes
jokainen koulun tytöistä jätti kuolavanan jälkeensä, kun näkivät
Siriuksen jossain – vielä pahempaa jos hän oli aikeissa iskeä
heidät. Silloin vanan tilalla oli lammikko. Ainoa huono puoli oli,
että Siriuksen suhteet kestivät muutaman päivän ja sitten hän
mursi senaikaisen tyttönsä sydämen. Jostain syystä he eivät vain
pystyneet vihaamaan Siriusta.
”Katsotaas”, Sirius sanoi ja nosti peukalon ja etusormensa leuan
reunoille. ”Irina Roberts – liian varma nakki. Janice George –
puhuu liikaa. Veronica Wolfe – liian takertuva.”
Remus saattoi vain pyöritellä päätään ja kierrättää
katsettaan noissa Siriuksen mainitsemissa nuorissa naisissa. Pojan oli
pakko hymyillä, sillä hän koki sen tilanteen jotenkin koomiseksi,
kuten aina.
”Violet White – liian hätäinen. Entäpä Kate Bur – ”,
Siriuksen lause jäi kesken, kun hänen huomionsa kiinnittyi Violetin
ja Katen kanssa olevaan tummatukkaiseen ilmestykseen. ”Kuka tuo
on?”
”Kyllä sinä hänet tunnet”, Remus naurahti. ”Hän on Sarah.”
”Sarah? Onko tuo Sarah Roland? Näkymätön-Sarah?” Sirius kysyi
kummissaan. ”Ehei. Jos tuo on Sarah niin minä olen haisku! ”
”Hei Sarah!” Remus huudahti ja viittoi tyttöä luokseen, sillä
tunsi tytön melko hyvin.
Viime vuonna Remus oli tukiopettanut samanikäistä rohkelikkotyttöä
numerologiassa ja tunsi tämän sitä kautta. Muita kelmejä Sarah ei
juuri tuntenut, mutta aina avulias Remus oli tarjonnut auttamaan häntä
opiskelussa. Sarah oli oikein mukava tyttö omalla tavallaan –
sellainen viaton ja puhdas, joka olisi voinut olla melkein kuin
puuskupuhin prototyyppi. Jokin hänessä oli kuitenkin poikkeavaa,
sillä tyttö oli rohkelikko.
Tummanruskeat, kiharat hiukset heilahtivat samalla kun turkoosinvihertävät
silmät etsivät äänen lähdettä. Ne kiinnittyivät pian Remukseen,
joka heilautti kättään. Sarah näytti sanovan jotakin vielä
kolmelle ystävälleen Violetille, Katelle ja Trinalle, jonka jälkeen
kääntyi ympäri ja käveli kohti Remusta ja Siriusta hymyillen,
pimeyden voimilta suojautumisen kirja kädessään. Sitä hän ei
ilmeisesti ollut hennonnut jättää rohkelikkotorniin tai sitten hänellä
oli sitä juuri seuraavaksi, kuten heilläkin – totta kai!
”Hei Sarah!” Remus tervehti tyttöä hymyillen ja nousi ylös
halatakseen tätä. ”Miten kesäsi meni?”
”Siinähän se aivan kuten edellisetkin. Nahistelin pikkuveljen
kanssa Romanian kaduilla ja nautin auringosta ja sateesta kotona”,
tyttö sanoi ja päästi Remuksen omasta halauksestaan.
Jostain syystä Sirius ei saanut silmiään irti tytöstä. Ei tuo
voinut olla se sama Sarah, joka oli viime vuonna täysin näkymätön.
Kesän aikana tämä tyttö oli tuntunut muuttuneen kokonaan – ei enää
ujoutta eikä näkymättömyyttä.
”Sarah, oletko se tosiaan sinä?” Sirius päästi suustaan hieman
tökerösti.
”No terve vaan sinullekin, Sirius”, Sarah hymähti hieman
loukkaantuneena.
”Ei kun, minä vain ihmettelin”, Sirius sanoi yhä kuin
jonkinlaisessa transsissa. ”Olet muuttunut kesäloman aikana aika
roimasti.”
Sarah sivuutti mustahiuksisen, äimistyneen pojan kommentin
olankohautuksella ja käänsi päänsä jälleen Remusta kohti. Tämä
katsoi häntä hymyillen ja Sarahista oli mukavaa, että ihmiset
olivat välillä hyvällä tuulella.
”Miten sinun lomasi meni?” hän sai kysytyksi.
”Normaalisti. Luin kotona ja tapasin ystäviä”, Remus selitti
pirteänä.
”Melkein arvasin”, Sarah naurahti iloisesti ja heleästi. ”Sinun
nokkaasi ei saa millään irti kirjoista.”
”No siinä olen kyllä samaa mieltä!” Sirius tokaisi välikommenttina.
Sirius tuijotti hetken aikaa Sarahia, tutkien tämän kasvoja, kalpeaa
ihoa ja koko vartaloa. Hän antoi katseensa kulkeutua paikasta tutkien
mielenkiinnolla edessä seisovaa tyttöä. Viimein hänen katseensa
pysähtyi takaisin kasvoihin ja silmiin, jotka olivatkin kääntyneet
tuijottamaan häntä hieman epäillen.
”Mitä?” Sarah kysyi.
”Ei mitään”, poika vastasi ehkä hieman nolostuneena, mutta
kuitenkin itsevarmana.
”Kuule, olisi mukava jutella enemmän, mutta minun täytyy mennä”,
Sarah sanoi ja kääntyi ympäri. ”Mutta hetkinen, eikö teilläkin
ole pimeyden voimilta suojautumista?”
”On”, Remus vastasi pontevasti.
”Sittenhän me näemme tunnilla”, Sarah totesi hymyillen ja
heilautti kättään ehdittyään pari askelta kauemmas.
Sirius tuijotti loittonevaa selkää ja kurtisti hieman kulmiaan.
Helvetti, Sarah oli todellakin muuttunut kesän aikana, eikä lainkaan
huonoon suuntaan – päinvastoin! Hänen kasvonsa palasivat kuitenkin
pian peruslukemille, kun hän joutui myöntämään olleensa väärässä.
”Minä todellakin taidan sitten olla haisku”, Sirius myönsi
hiljaa, mutta kuitenkin niin, että Remus sen kuuli ja purskahti
nauruun.
Eikä Siriuskaan pystynyt kauaa nauruaan pidättelemään toisen
hihitellessä hänen vieressään. James oli kadonnut näköpiiristä
ja kenties liuennut Lilyn kanssa lähimpään luutakomeroon. Tai ehkei
sittenkään, Lily oli paljon vaativampi – ei sillä, että Sirius
olisi koskaan yrittänyt, pois se hänestä – eikä antautuisi niin
helposti.
”Mennäänkö?” Remus kysyi.
”Ikuinen lukutoukka”, Sirius mutisi hiljaa ja lähti kävelemään
Remuksen kanssa kohti sisätiloja ja pimeyden voimilta suojautumisen
luokkaa.
*
Professori Andrew Holt, pieni, ruskeatukkainen mies ei ollut kovin
innoissaan, kun Sirius ja Remus ilmestyivät tunnille viisi minuuttia
myöhässä. Nuo kaksi ajelehtivat pikapikaa Jamesin viereen istumaan
ja Sirius jäi keskelle. James tuijotti olkansa yli Lilyä ja hymyili
kuin mikäkin rakastunut teinipoika.
”Sarvihaara!” Remus tökkäsi häntä ilkeästi kylkeen.
”Auts”, James parahti. ”Mistä hyvästä tuo oli?”
”Me kyllä tiedämme, että Lily on ihana ja vastustamaton, mutta
voisimmeko keskittyä välillä kelmiasioihin?” Sirius kysäisi
hienovaraisesti.
”Ai. Anteeksi”, toinen mustahiuksinen poika pyyteli. ”Mitä
mielessä Antura?”
”Ruikuli”, Sirius virnisti pikaisesti. ”Voisimme testata uutta
permanenttijuomaa häneen.”
”Hyvä idea!” James huudahti.
”Miten aiotte saada hänet juomaan sitä?” Remus kysäisi
huokaisten.
”Tirautetaan sitä hänen lasiinsa päivällisellä, kun hän ei
huomaa”, James ehdotti.
”Hiivitään saliin ennen kuin hän tulee”, Sirius virnisti vieläkin
leveämmin.
”Huomenna saamme nähdä kiharapää-Ruikulin”, James nauroi.
”Herra Potter”, professorin matala ääni tunkeutui Jamesin
alitajuntaan.
”Niin Andrew?” James kysyi hymyilevällä ilmeellä.
”Se on yhä professori, jos sallit”, vanhempi mies huomautti
loukkaantuneena.
”Ei missään nimessä”, James sanoi. ”Tehdään sinunkaupat
saman tien. Minä olen James.”
”Jos olette lopettaneet oppituntia kiinnostavamman keskustelunne,
suosittelisin, että alatte harjoitella kuten kaikki muutkin”,
professori Holt huomautti osoittaen oppilaisiin, jotka nyt seisoivat
pareittain.
Luokan toisella puolella seisoivat Violet ja Sarah, Kate ja Trina,
Oliver ja Joyce, Walter ja Billy sekä Randy ja Kenny. Samalla
puolella seisoivat pariutuneina Lily ja Samantha – josta James oli
tietenkin hieman loukkaantunut - Benny ja Ed, Hannah ja Iris sekä
kelmit ja parittomaksi jäänyt Adam Thomas.
”Minä menen Adamin kanssa”, Remus ilmoitti.
Remus nyökkäsi kahdelle muulle ja siirtyi hiljaa vaaleahiuksisen
Adamin luokse. Kaksi mustahiuksista poikaa tuijotti toisiaan hetken
aikaa, mutta Siriuksen katse alkoi pian harhailla muuallakin. Ohjeet
menivät täysin ohi hänen korviensa erilaisten ajatusten tulviessa
mieleen. Nyt hän tiesikin, kuka saisi nimensä hänen listalleen
seuraavaksi. Sarah Roland.
”Hei Antura!” James yritti palauttaa Siriuksen takaisin
maapallolle niistä pilvistä, joihin oli yhtäkkiä lentänyt.
”Mitä?” Sirius rääkäisi ja katsoi Jamesiin. ”Ai.
Anteeksi.”
”Ei se haittaa”, James sanoi. ”Meidän pitäisi harjoitella
kuulemma tainnuttamista ja herpaantumista. Vaikka mehän osaamme sen
jo ihan tarpeeksi hyvin. Ketä sinä muuten katselit?”
Kaikilla loitsut eivät tuntuneet ottavan onnistuakseen, sillä Joyce
Roberts pysyi jostain syystä tainnutettuna, ennen kuin professori
Holt meni herpaannuttamaan tämän oikealla tavalla. Sirius katseli
hetken aikaa ympärilleen ja loi taas katseen Sarahiin, joka
herpaannutti juuri Violetia.
”Sarahia”, hän sanoi nyökäten tämän suuntaan.
Sarah oli kuitenkin liian keskittynyt harjoituksiin ja ystävänsä
kanssa juttelemiseen ja nauramiseen, ettei huomannut pojan tuijottavan
häntä. Sirius kuitenkin puri huultaan miettivästi. Eihän ihminen
saattanut muuttua täydellisesti yhden kesän aikana – vai
saattoiko? Niin tai näin, Siriukselle kelpaisi kyllä tämän päivän
Sarah. Jameskin huomasi tummanruskeat hiukset omistavan tytön
kauempana nauramassa punapäisen ystävänsä kanssa kilpaa jollekin
jutulle.
”Onko tuo Sarah?” James kysyi kummastuneena, kohottaen kulmiaan.
”Se oli minunkin ensireaktioni”, toinen kertoi. ”Mutta kyllä
– se on Sarah.”
”Merlin sentään, hänestä on tullut…”, James aloitti.
”Erilainen. Kaunis. Rohkea”, Sirius täydensi lauseen.
”No olin kyllä ajatellut seksikästä, mutta käy se noillakin”,
James sanoi ja Sirius tuijotti häntä epäilevänä. ”Hei! Minulla
on oma naiseni. Kunhan vain ilmaisin mielipiteeni.”
”Mutta eikö tuo ole vähän… outoa?” Sirius kysyi ja katsahti jälleen
Jamesin olan ylitse.
”En minä sitä nyt oudoksi sanoisi”, toinen, silmälasipäinen
poika myönsi.
”No niin, mutta katso nyt!” Sirius kehotti. ”Ei tuo ole sama
Sarah kuin viime vuonna. Hän hädin tuskin puhuikaan meille –
paitsi tietenkin Remukselle, mutta se nyt on täysin eri asia.”
”No kai se vähän outoa on, mutta kyllähän ihmiset muuttuvat”,
James myönsi.
”Kahden kuukauden aikana?” Sirius kummasteli.
”On se mahdollista”, James totesi katsahtaen vielä kyseessä
olevana tyttöön. ”Kaikille muille paitsi meille. Me emme muutu
edes kahdessakymmenessä vuodessa.”
Sirius ja James purskahtivat pieneen nauruun yhdessä ja jatkoivat
loitsun harjoittelemista. Hetken kuluttua, kun kumpikin oli
tainnutettu ja herpaannutettu kolme kertaa, opettaja käski lopettaa
harjoituksen ja siirtyä takaisin pöytien ääreen. Sirius katseli
mielenkiintoisena ystävälleen tälläkin hetkellä hymyilevään
Sarahiin.
”Aiotko sinä kenties yrittää saada hänet seuraavaksi?” James
kysyi.
”Aion”, Sirius virnisti hieman.
”Anturajalka, hei”, Remus huomautti väliin. ”Mitä tapahtui
sille ”hän on kaukana minun tyypistäni”-väitteelle.”
”Se kumoontui”, poika hymyili. ”Sano mitä sanot, Kuutamo, Sarah
on paljon kiinnostavampi nyt.”
”Mieti nyt Antura – viime vuonna et olisi harkinnutkaan koskevasi
häneen ja nyt olet takertumassa häneen kuin takiainen”, Remus
yritti estää ystävänsä aikeet.
”En minä takerru”, Sirius tuhahti. ”Minä vain vähän
maistan.”
”Ja jätät hänet sen jälkeen”, Remus totesi. ”Ei pahalla
Antura, mutta minä en haluaisi kuunnella hänen sydänsurujaan, kun
sinä jätät hänet. Hän on sentään ystäväni.”
”Taidat olla mustasukkainen”, James virnisti väliin.
”En sitten ollenkaan”, Remus väitti ja heilautti käsiään
antautuvasti. ”Mutta minun ei ole kauhean mukavaa olla teidän
kahden ristitulessa.”
”Kuutamo, et vakuuta minua”, Sirius naurahti.
”Eihän sinua pysty vakuuttamaan, kun olet iskenyt silmäsi
johonkuhun”, Remus tuhahti hiljaa.
”Ei niin”, Sirius myönsi hymyillen.
*
Takkatuli paloi hiljalleen lämmittäen punaisen ja kullan eri sävyillä
päällystettyä oleskeluhuonetta. Ulkona ilma oli viilentynyt, mutta
sisällä oli yhä lämmin. Sarahin kiharat roikkuivat sohvan selkänojan
toisella puolella samaan aikaan, kun hän kirjoitti kirjan päällä
pergamenttiin muodonmuutosten ainetta. Huoneessa oli ihanan
rauhallista kun kukaan ei ollut paikalla hänen lisäkseen. Kaikki
olivat jo kivunneet omiin makuusaleihinsa, sillä kello näytti lähelle
kahtatoista. Ulkona oli hämärää, mutta pimeäksi sitä ei voinut
kutsua.
Sarah hieraisi niskaansa, joka oli tuntunut jumittuvan paikoilleen. Hän
pudotti samalla epähuomiossa kynän kädestään ja kumartui
nostamaan sitä, jolloin kiharat painautuivat taas hänen selkäänsä
vasten. Jos hän olisi uskaltanut, hän olisi hyräillyt hiljaa –
mutta suurin osa nukkui jo, eikä hän viitsinyt antaa laulunäytettä
niille, jotka vielä valvoivat.
Ilmeisesti Sarah ei kuitenkaan ollut ainoa illan virkku, sillä Lihava
leidi päästi juuri jonkun mattimyöhäisen sisään. Näky oli
kuitenkin Sarahille varsin tuttu – Sirius Musta. Sarah nousi
takaisin istumaan ja nojautui selkänojaa vasten nostaen samalla
kummatkin jalkansa sille. Hän ei juuri nyt kaivannut miehiä lähelleen
– tai no, ystävinä tietenkin, mutta Siriuksen tuntien – ja
huhuista päätellen – tämä ei ollut aina liikkeellä pelkällä
ystävämielellä.
”Hei Sarah”, poika tervehti.
”Sirius”, tyttö sanoi nostaen katseensa pergamentista poikaan.
”Mistäs näin myöhään tullaan?”
”Se ei taas ole sinun asiasi neiti Roland”, Sirius sanoi ystävällisellä
sävyllä. ”Mutta mitä sinä teet ylhäällä näin myöhään?”
”Esseetä”, Sarah sanoi. ”Kuten varmaan voit nähdä, jos
omistat silmät.”
”Kuule”, Sirius sanoi ja istuutui lähimpään vapaaseen
nojatuoliin. Hän nosti jalat tyhjälle pöydälle. ”Olen pahoillani
siitä aiemmasta. Se oli hieman tökeröä jopa minulta.”
”Mitäs siitä”, Sarah sanoi ohittaen anteeksipyynnön käden
huiskautuksella. ”Olen minä pahempiakin tavannut. Muun muassa
Brettin, joka yritti iskeä minua laulamalla minulle jonkinlaista
serenadia käheällä ja epävireisellä äänellään.”
”Brettkö lauloi?” Sirius hämmästyi. ”Vau, se olisi pitänyt nähdä.”
”Vain jos halusi menettää kuulonsa”, Sarah pyöräytti silmiään.
”Ei kai hän käyttänyt melutusta?” Sirius kysyi.
Sarah katsoi poikaan arvaa-vain-ilmeellä, jonka Sirius osasi tulkita
heti. Naiset, elehtivät aina eniten ilmeillään. Joskus puheen sai
repiä irti taltan kanssa. Sarah oli ollut sellainen, mutta tuossa hän
nyt puhui Siriukselle kuin vettä vaan. Molemmat nauroivat hetken
aikaa Nicholas Brettin tempaukselle.
”Sinä olet muuttunut”, Sirius huomautti saatuaan naurunsa
naurettua.
”Voi olla”, Sarah kiersi asian parilla sanalla.
”Ei kun sinä olet jotenkin mukavampi ja avoimempi”, poika totesi.
”No sehän on mukavaa kuulla pojalta, joka tuskin tiesi edes nimeäni
viime vuonna”, Sarah vastasi nyökytellen.
”Tiesinpäs!” Sirius väitti.
”Vasta kun kysyit Remukselta”, tyttö väitti vastaan.
”Mutta tiesin kuitenkin”, Sirius sanoi.
Hän ei oikeastaan tajunnut miksi edes puhui niin paljon, eikä käynyt
heti suoraan iskemään tytöltä jalkoja alta. Kai se oli välillä
mukavaa ihan vain jutella jonkun muunkin kuin kelmin kanssa. Ja
Sarahin kanssa oli ihan mukava jutella, sillä tyttö ymmärsi
asioita.
”Sinulta jäi kysymättä mitä minä tein kesälomalla”, Sirius
huomautti viitaten päiväiseen.
”No, mitä sinä sitten teit?” Sarah kysyi kohauttaen kulmiaan ja
räpäyttäen silmiään hitaasti.
”No itse asiassa”, Sirius aloitti kumartuen eteenpäin ja asettaen
kyynärpäät polviaan vasten. ”Keksimme Jamesin kanssa uusia
loitsuja ja kokeilimme niitä joihinkin onnettomiin jästeihin, jotka
eivät aavistaneet mitään.”
”Vai niin. Että kunnon konnuuksia”, Sarah naurahti itsekseen.
”Mikä olikaan lasitusloitsu?”
Sarah valahti mietteliääksi ja kirjoitti samalla ainettaan, kun
puhui Siriuksen kanssa. Hän pystyi keskittymään pariinkin asiaan
samanaikaisesti ja kuuli kyllä kaiken, mitä Sirius kertoi. Siinä
kuluikin hyvä hetki, kun jutut kääntyivät tunteihin ja niistä
taas Tylyahon reissuihin. Sarah huomasi pian kellon lähentelevän
puolta kahta ja haukotteli.
”Pitäisi varmaan painella nukkumaan”, tyttö huomautti.
”Huomenna on kuitenkin koulua.”
”Mitä, olenko minä noin tylsää seuraa?” Sirius kysyi muka
loukkaantuneena.
”Et toki, mutta minä en välttämättä halua saada huomenna
nuhteita siitä, että nukuin pommiin”, Sarah virnisti.
”Vai niin”, Sirius tuhahti.
”No sinulla ei ainakaan tunnu olevan ongelmaa sen kanssa”, Sarah väitti.
”Tulet tunneille aina myöhässä.”
”Sinä taas muistutat liikaa Remusta”, Sirius väitti vastaan.
”Ehkä minä haluan olla tunneilla ajoissa ja kuunnellakin
jotain”, tyttö totesi. ”Toisin kuin sinä ja James.”
”Miten niin me emme kuuntele?” Sirius tuhahti.
Sarah loi häneen taas sen saman, tietävän katseen. Sirius tuhahti
uudelleen, mutta hänen suunsa kaartui hymyyn ja suusta pääsi pieni
naurahdus. Eihän hän sitä voinut kieltää.
”No okei, me emme kuuntele, tyytyväinen?” Sirius myönsi kuin
lapsi.
”Ihmettelen vain, miten aiotte päästä läpi S.U.P.E.R:eista”,
Sarah sanoi kohauttaen olkiaan.
”Usko pois, kyllä me selviämme”, Sirius vinkkasi silmää.
Sarah naurahti hiljaa ja poimi kirjan ja pergamentin, sekä kynän käteensä
ja lähti kulkemaan kohti tyttöjen makuusaliin vieviä portaita. Hän
kohensi otetta kirjastaan ja alkoi hiljalleen kavuta rappuja ylös.
”Hyvää yötä”, hän sanoi.
”Hyvää yötä sinullekin”, Sirius huudahti ja tytön mentyä
lopetti lauseensa hiljaa virnistellen. ”Ja kauniita unia, Sirius
Mustan kuvia.”
Sirius kääntyi pian itsekin virnistellen ja lähti kävelemään
kohti poikien makuusalin rappusia. Hän laahusti ne hiljaa ylös
varoen herättämästä toisia. Ovi avautui hiljaa naristen, mutta
kukaan ei hänen onnekseen herännyt. Ja ihmeellistä kyllä, Jameskin
oli jo unessa. Sirius siirtyi varovasti oman sänkynsä luo ja riisui
päällysvaatteensa. Sen jälkeen hän asettui punaisen peiton alle
omaan vuoteeseensa ja sulki silmänsä, antaen unen viedä hänet.
