KORPINSIELU

Prologi

Profetia

Ei vapautta myönnä julmuus,
vaan kahlitsee yöhön pimeään,
vaik’ ei hallita voi se elämää,
jok’ jokaisen omana on.

Ken vapautta tuolloin halajaa,
se etsiköön linnun mustan,
sillä se on vapaa ja lentää voi
korjata virheet toisen.

Kun korppi nousee aamunkoittoon,
vapaus on saapuva mukanaan.
On yön lahja kaunis neito,
jok’ ääneti hiipii ja katoaa tuuleen.

***

Lämmin kesätuuli pyyhkäisi niittyjen ylitse antaen korsien tanssia mukanaan. Aurinko paistoi kirkkaana suoraan sisään puuseinäisen mökin ikkunoista käyden koko talon lävitse valaisten sen huoneet. Pehmeäpatjaisissa sängyissä ei näkynyt ristin sielua, sillä päivä oli jo puolessa. Siihen aikaan olikin usein lämpimintä. Ihmiset täyttivät kadut ja tarjoushuudot sekoittuivat puheeseen. Naisilla oli sylissään korillinen omenoita ja muita hedelmiä, kun taas miehet vaalivat tarkoin ostamiaan miekkoja ja tikareita, sillä ne olivat kovin arvokkaita.

Tummahiuksinen mies, epäilemättä se, jolta hänen tyttärensä oli perinyt hiusten korpinmustan värin, asteli hymyillen kohti mökkiään, jossa häntä odotti jo hyvään ikään ehtinyt tyttö. Miestä kutsuttiin Adair Dawniksi ja nimensä mukainen jalo ja ylistetty herra hän olikin. Työteliäs, lempeä ja hyväsydäminen aseseppä. Hän hyräili hiljaa erästä sävelmää, jonka oli opettanut tyttärelleen, kun tämä oli vasta lapsi, hänen äitinsä kuoltua.

Puinen, lukittu ovi aukesi hiljaa narahtaen ja mies astui sisään tyhjään huoneeseen. Siitä päätellen hän uskoi tyttärensä olevan jälleen kerran metsässä. Metsä veti tyttöä puoleensa kuin lintu poikasiaan. Astuttuaan peremmälle, Adair suuntasi askeleensa keittiöön, jossa oli parhaillaan pata tulella. Keiton tuoksu leijaili läpi huoneen, jossa vaelsivat myös miehen silmät. Ne lukittuivat kuitenkin ikkunalla istuvaan mustaan lintuun, joka tapitti miestä silmillään.

”Muutuhan jo takaisin, et sinä voi syödä tuonnäköisenä”, mies sanoi hymyillen.

Korppi laskeutui lattialle ja hitaasti sen ympäröi valkoinen valo, joka kasvoi korpin muuttuessa takaisin tytöksi. Mustat, pitkät hiukset heilahtivat ja tyttö hymyili valloittavasti. Hän istuutui puisen pöydän ääreen ja nosti kätensä odottavasti pöydälle. Pitkään ne eivät kuitenkaan pysyneet siinä, sillä yksi musta hiuskiehkura oli pompannut hänen silmiensä eteen ja nyt pitkät sormet siirsivät sen pois korvien taakse.

”Löysitkö mitään torilta?” tyttö kysyi lempeästi.

Adair ojensi keittokulhon tytön eteen ja asetti lusikan sen viereen. Hän hymyili lempeästi ja naurahti.

”En mitään itselleni”, hän totesi. ”Mutta myin tekemäni tikarin ja ostin sinulle tämän.”

Mies piteli kädessään hopeista kaulakorua, jonka riipus oli muotoiltu linnuksi. Tyttö laski juuri käteen ottamansa lusikan takaisin pöydälle ja otti korun varovasti isänsä kädestä. Hän tutkaili sitä syvänsinisillä silmillään ja huokaisi ihastuksesta. Koru oli varmasti kaunein, jonka hän oli nähnyt. Niin yksityiskohtaista ja kaunista jälkeä.

”Se on kaunis”, tyttö huokaisi uudelleen pukien ihastuksensa tällä kertaa sanoiksi.

Hän avasi lukon ja asetti korun kaulaansa. Tytön kasvoille levisi entistäkin leveämpi hymy ja hän suorastaan säteili sitä iloa ympärilleen. Hän kiitti isäänsä ja otti lusikan takaisin käteensä. Tyttö alkoi lusikoida keittoa suuhunsa onnellisena ja hänen isänsä istahti toiseen päähän pöytää. Ruokarauha ei kuitenkaan säilynyt, sillä ovelta kuului koputus.

”Adair Dawn!” kuului huudahdus.

”Voi pirulainen”, mies totesi. ”Se on kenraali Damarteus.”

Adair siirsi oman kulhonsa toiselle pöydälle, samoin kuppinsa. Hän varmisti tyttärensä syöneen, ennen kuin siirsi tämänkin kulhon omansa alle. Damarteus oli yksi niistä kenraaleista, jota pelättiin ja kunnioitettiin. Hän oli häikäilemätön mies – lähes yhtä häikäilemätön kuin kuningas. Ja kenraali ei mitään muuta niin vihannutkaan, kuin nuoria lapsia, jotka edes tuntuivat uhmakkailta. Ja Adair tiesi, että hänen tyttärensä oli sellainen.

”Piiloudu tuonne komeroon”, mies kuiskasi varovasti tytölle.

Tyttö nyökkäsi ja etsiytyi vaatekomeroon, jossa he lähinnä säilyttivät takkejaan ja kenkiään. Hän sulki ovet, mutta jätti ne sen verran raolleen, että pystyi näkemään. Adair käveli kohti ovea hieman epävarmoin askelin. Ovi aukeni hitaasti ja sen takaa paljastui ohimoiltaan jo harmaantunut, viiksekäs mies.

”Hyvää päivää, kenraali”, Adair toivotti pakotettu hymy kasvoillaan. ”Käykää peremmälle.”

Kulmikas, lähes kaapinkokoinen, varmasti voimakas mies astui peremmälle ja kannukset kilahtelivat tämän kävellessä. Adair sulki oven perässään ja astui itse kenraalin perässä sisemmälle.

”Saako olla jotakin juotavaa?” Adair kysyi kohteliaasti. ”Viiniä, kenties?”

”Ei kiitos”, mies sanoi ja Adair laski pitelemänsä kannun takaisin pöydälle ja asteli sitten hieman lähemmäksi kenraalia. ”Tulin vain tuomaan terveisiä eräältä henkilöltä.”

”Ai? Mitä terveisiä tämä henkilö meille lähettää?” Adair kysyi pahaa-aavistamattomana.

Sillä hetkellä, kun kenraali Damarteus astui lähemmäksi, Adair tajusi jonkun olevan pielessä, mutta silloin se oli jo myöhästä. Hän ähkäisi ja kenraalin siirryttyä hieman syrjemmälle, hän näki sen. Hopeisen tikarin kahva sojotti hänen rinnastaan, johon terä oli uponnut, osuen luultavasti sydämeen asti. Puristava tunne sen ympärillä loi tuskaa ja mies vajosi maahan polvilleen. Kauaa hänen jalkansa eivät kuitenkaan pidelleet, vaan hän kaatui jo kohta selälleen haukkoen henkeään.

Damarteus astui jälleen lähemmäksi, tällä kertaa vetääkseen arvokkaan tikarin pois alempiarvoisen rinnasta. Hän tiesi, että oli tehnyt murhan. Hän tiesi, että hän oli täyttänyt kuninkaan käskyn. Eikä hän katunut sitä, eivätkä hänen kasvonsa värähtäneet. Työ oli tehty.

”Hän sanoo, ettei pidä siitä, että hänen varpailleen astutaan”, Damarteus sanoi viimeisiksi sanoikseen, vilkaisi ympärilleen muiden asukkaiden toivossa ja poistui ovi kolahtaen.

Tuon verityön oli kuitenkin nähnyt joku, joka piteli kättä suunsa edessä, jottei olisi kiljaissut tai paljastanut itseään muutoin. Heti kuultuaan hevosen laukkaavan poispäin, hän uskaltautui tulemaan pois piilostaan. Tyttö juoksi muutaman askeleen isänsä luo, jonka suupielistä valui verinoro ja lattialle oli laskeutunut pieni verilammikko.

”Isä”, tyttö huusi hiljaa kyynelsilmin. ”Isä!”

”Ole huoleti, kultaseni”, Adair sanoi hyvin hiljaa, sillä hänen voimavaransa olivat lopussa. ”En minä hylkää sinua.”

”Isä, sinä et voi tehdä tätä!” tyttö itki jo selvemmin ääni värähdellen.

”Hys, tyttökulta. Muuten he kuulevat”, mies totesi. ”Minun voimani ovat lopussa jo nyt. Mutta tiedä se, että vaikka Damarteus iski sen tikarin minuun, se oli joku muu joka sen määräsi.” Hän veti henkeä vaivalloisesti ja yskäisi. Sen jälkeen hän katsoi tytärtään suoraan silmiin. ”Mene Morganien luokse. Kerro heille mitä tapahtui. He kasvattavat sinut kuin omanaan. Olen varma siitä.”

Tytön lämpimät kyyneleet valuivat poskia pitkin jättäen niihin suolavanat. Hän oli poissa tolaltaan, hän ei ymmärtänyt miksi hänen isänsä puhui sellaisia. Totta kai hän jaksaisi, totta kai hän selviäisi.

”Nyt, jää hyvästi, rakkaani”, mies sanoi kääntäen kasvonsa vielä hymyyn.

Luomet sulkivat tummansiniset silmät alleen ja miehen pää nytkähti sivulle. Tyttö katsoi hiljaa, kun hänen isänsä makasi siinä, aivan kuin nukkuvana. Ainoat, mitkä kertoivat, ettei hän nukkunut, olivat verivanat hänen ympärillään.

”Isä, ei!” tyttö parahti ja sulki silmänsä.

Kyyneleet valuivat yhä luomien välistä. Hän oli nyt yksin. Häneltä oli riistetty kaikki, mitä hänellä oli ollut. Nyt hänellä ei olisi enää mitään. Ja sen vuoksi hän voisi huoletta jäljittää Damarteuksen, jäljittää tappajan, mutta sen aika ei ollut vielä. Damarteus oli kadonnut ja jättänyt jälkeensä vain pölypilven, joka näkyi yhä ikkunasta.