KAHDET KASVOT

Luku 1 - Kutsu

Sophia Rosier, joka oli menettänyt molemmat vanhempansa kahteen ikävuoteen ehdittyään, ei tiennyt mitä ajatella, kun valtavassa kartanossa kaikuivat pianon sävelet ja perheen poika avasi tyynesti hänen huoneensa oven. Hän tuijotti poikaa jäänharmaisiin silmiin yhtä välinpitämättömällä ilmeellä kuin pojankin kasvoilla oli. Vaaleat hiukset kiilsivät niihin ikkunasta paistavassa auringonvalossa ja kumpikin seurasi toisen tekoja ääneti. Draco Malfoy nojasi ovenpieleen ja käänsi katseen kynsiinsä.

”Rosier”, poika sanoi jäätävästi.
”Malfoy”, tyttö vastasi samoin.
”Minä olen käskenyt sinua kutsumaan minua etunimelläni”, Draco ilmoitti hivenen närkästyneesti.
”Samoin olen käskenyt sinua”, Sophia vastasi runollisesti.
”Hyvä on, Sophia”, poika kakisti suustaan toisen nimen kuin se olisi ollut myrkkyä.
”Draco”, Sophia vastasi pitäen katseensa tiiviisti pojassa. ”Mitä sinä haluat?”
”Isäni etsii sinua”, poika ilmoitti katsellen yhä kynsinauhojaan.
”Vai niin”, Sophia sanoi istuen samettipäällysteiseen tuoliin ja risti jalkansa sirosti sekä hyvin naisellisesti. ”Minä tiedän kyllä mitä sinä haluat.”
”Ihanko totta?” Draco kohotti kulmiaan ärsyyntyneenä. Hän oli varma, että Sophia saisi hänet vielä joskus raivon valtaan. ”Miksi sitten kysyit?”
”Kohteliaisuudesta, Draco”, Sophia kallisti päätään oikealle ja laski kädet syliinsä.

Kun poika katsoi tytön lähes laittoman lyhyttä mekkoa, joka ylsi juuri ja juuri peittämään vesirajan, hänen täytyi sulkea silmänsä ja hengittää pari kertaa syvään pysyäkseen siinä itsekurissa, jota oli harjoitellut, mutta joka katosi jostain syystä aina Sophian ollessa paikalla. Draco katsoi tyttöä silmissään salainen himo, jota hän ei kuitenkaan tahtonut tunnustaa ääneen.
”Kuka siellä soittaa?” Sophia kysyi nauliten kynsissään vaellelleen katseensa poikaan.
”Äitini”, poika vastasi ja päätti astua aristokraattisin elein sisään myrkynvihreällä tapetilla koristeltuun huoneeseen. Hän sulki oven perässään ja napsautti sen lukkoon yhdellä avaimen kierrolla. ”Dolohov ilmestyi vierailulle.”
Sophia naurahti. ”Yhäkö hän luulee minua neitsyeksi?”

Tyttö nousi ylös ja liikkui eteenpäin sulavasti kuin kissa keinuttaen lanteitaan jokaisen hitaan askeleen mukana. Poika tuijotti Sophiaa lasittunein silmin. Hän tiesi hyvin, mitä tästä seurasi. Ja siitäkään huolimatta hän ei osannut kääntää selkäänsä. Ei sellaiselle tytölle kuin Sophia.
”Kiltti pikkutyttö Rosier”, Sophia vikitteli. ”Siveellinen pikkuneiti Rosier.”
Sophia alkoi kiertää poikaa hivellen samalla sormillaan omia olkapäitään. Tyttö hivutti viininpunaisen silkkimekon olkaimia alaspäin, kunnes ne putosivat olkavarsille. Katse Sophian silmissä oli tietävä, mutta samaan aikaan myös salaperäinen. Dracon katse pysyi naulittuna häneen. Tyttö kiersi pojan taakse ja tarttui kiinni tämän olkapäistä.
”Kokematon Rosierin tyttö”, hän kuiskutti pojan korvaan.
”Sophia”, Draco käski varoittavasti, vaikka jokainen lihas, jokainen aisti käski häntä vastustelemaan kieltäytymistä.
”Koskematon nuorineiti Rosier”, tyttö jatkoi ja näykkäisi hellästi pojan korvalehteä.
Draco, parhaansa mukaan, yritti pitää katseensa ikkunasta näkyvässä taivasmaisemassa. Se alkoi kyllä olla erittäin vaikeaa tytön kiehnätessä häntä ja herätellessä hänen himojaan. Pojan suupielet värähtivät Sophian iskiessä hampaat hänen kaulaansa. Draco vavahti poispäin ja käänsi kasvonsa tytön kasvoja kohti. Toisella kämmenellään hän peitti puremakohdan.

”Helvetti, Sophia”, Draco parahti.
”Älä väitä, ettet olisi pitänyt”, tyttö sanoi leikitellen. ”Sinähän pidät rajuista otteista.”
”Kuka väitti, etten olisi?” poika kysyi. ”Mutta isä huomaa sen ennen pitkää. Mitä minä sanon hänelle?”
”Valehtelet tietenkin”, Sophia kertoi itselleen päivänselvän vastauksen. ”Sitä paitsi, me emme ole sisaruksia. Ja minä tiedän, ettet välittäisi, vaikka olisimmekin.”
”Tunnet minut liian hyvin, Rosier, etkä tunne lainkaan”, Draco totesi astuen tytön lähelle niin, että hän saattoi haistaa tämän piparmintuntuoksuisen hengityksen.
”Sitten sinun pitäisi tutustuttaa minut itseesi paremmin”, Sophia vihjaili ottaen kontaktin toisen jäänharmaisiin silmiin. Hän odotti. ”Mutta tietenkään, jos et halua, niin eihän tällainen heiveröinen tyttö voi pakottaa. Sitä paitsi, Dolohov odottaa meitä alakerrassa.”

Sophia tuijotti poikaa hetken ja kääntyi hiljaa ympäri. Hän otti muutaman askeleen ovelle, jonka poika oli äskettäin lukinnut. Tytön karmiininpunaiset korkokengät kopisivat hänen kävellessään ja mekon helmat heilahtelivat nyt hieman alempana kuin äsken. Hän käveli tahallaan hitaasti, sillä aavisti – tai oikeastaan tiesi – mitä Draco tulisi tekemään.
”Rosier, odota”, Draco sanoi pysäyttäen tytön niille sijoilleen tarttumalla tätä kiinni käsivarresta.
”Sophia”, tyttö korjasi närkästyneenä, mutta hyvillään. Draco laski hänet otteestaan ja viekas hymy nousi tytön huulille. ”Sinä taidat sittenkin haluta tutustuttaa minut paremmin itseesi?”
Draco katsoi hetken aikaa tyttöä, jota hänen olisi tullut kohdella kuin sisartaan, mutta jota kohtaan hänellä ei ollut minkäänlaisia sisarellisia tunteita. Ei, hän tunsi aivan muuta. Hän tunsi himoa ja kiihkoa, sitä tyttöä kohtaan, joka oli asunut heillä likimäärin kuusitoista vuotta. Sophia oli täysin samanikäinen kuin hän, ainoastaan muutamaa kuukautta nuorempi. Tai itse asiassa, sillä nimenomaisella hetkellä Sophia oli yhä seitsemäntoista ja odotti kahden päivän kuluttua olevaa syntymäpäiväänsä, elokuun seitsemättätoista.

Kuin pienen salamaniskun saattelemana ja tarpeeksi kauan tuijotettuaan Draco nappasi uudestaan kiinni tytön käsivarresta riuhtaisten tämän hiukan kovakouraisin ottein lähemmäs itseään. Mahdolliset vastaväitteet – joita hyvinkin olisi saattanut tulla – hän esti rajulla suudelmalla, joka ilmoitti samalla Sophialle, mitä poika tahtoi ja että tyttö oli ollut jälleen kerran oikeassa. Sen toteuttaminen ei ollut tytölle ongelma, ei suinkaan. Hän vain nautti Dracon piinaamisesta hulluuden rajamaille. Sophia nimittäin oli aina se kärsivällinen osapuoli, joka saattoi härnätä ensin, mutta lopulta odottaa vaikka kuinka kauan. Ja tyttö todella osasi sen, jos minkä.
”Mmh”, tyttö mumisi Dracon hellitettyä otteensa. ”Etkö enää pelkääkään isääsi? Entä jos hän sattuukin paikalle ihan kohta?”
Draco hymähti ja sai tytön virnistämään. ”Hitot minä isästäni.”
Dracon huulet vaelsivat jo pitkälti tytön kaulalla ja solisluilla, mutta pojan yllätykseksi vastapuoli ei tehnyt mitään. Draco ei kuitenkaan hämmentynyt siitä niin paljoa, että olisi lopettanut. Sophia sen sijaan virnisti tyytyväisenä ja katseli eteenpäin kohti ovea. Heidän varjonsa muodostuivat sen pintaan. Kun tyttö tunsi poikien huulien vaeltavan yhä alemmaksi, hän oli päättänyt tämän saaneen maistaa itseään juuri sopivan verran. Juuri sen verran, että hän ärsyyntyisi siitä, että Sophia ei antanut hänen jatkaa. Tyttö nimittäin nosti kätensä Dracon harteille ja nosti tämän ylös.

”Dolohov odottaa meitä”, Sophia sanoi Dracolle.
”Mitä? Ei, ei, ei, Sophia, sinä et voi tehdä tätä nyt!” poika manasi ääneen. ”Dolohov saa odottaa lisää.”
”Se olisi kovin epäkohteliasta tärkeää vierasta kohtaan”, Sophia läksytti ja astui sen askeleen umpeen, joka oli syntynyt, kun hän oli töytäissyt pojan kauemmaksi.
Draco kiristeli hampaitaan pettyneenä ja ärtyneenä. ”Sophia…”
Sophia virnisti ja katsoi poikaa vuorivihreänsävyisillä silmillään, joita koristi sillä hetkellä viekas pilke. Tyttö nosti toisen kätensä Dracon poskelle ja veti etusormensa tämän leukaluun perältä leukaan asti. Hän napautti kerran pojan leukaa ja painoi pikaisen ja kevyen suudelman.

”Sinä saat kyllä palkintosi”, hän sanoi vihjailevasti. ”Mutta et aivan vielä.”
”Sinä tiedät, ettei miehiä saa kiduttaa tällä tavoin”, Draco asetti vastalauseen.
”Ehkä ei miehiä, mutta poikia kyllä”, tyttö virnisti ja kääntyi ympäri.
”Minä olen mies”, poika väitti.
”Voi Draco, sinussa on vielä paljon hiomista, ennen kuin sinusta tulee mies”, Sophia virnisti.

Draco aikoi avata suunsa ja väittää vihoissaan vastaan, mutta perui eleen tytön kääntäessä selkänsä hänelle. Sophia otti muutaman sulavaliikkeisen askeleen eteenpäin kohti kermanväristä tammiovea. Hän kiersi avaimen lukossa takaisin asentoon, jossa se oli ollut ennen kuin poika ilmestyi paikalle. Se naksahti lupaavasti ja tyttö veti hentoisella kädellään ovea itseään kohti. Sophia kääntyi vilkaisemaan pettyneenä ja närkästyneenä seisovaan poikaan ja virnisti.
”Kärsivällisyys on hyve”, hän sanoi pojalle, ennen kuin astui toiselle puolelle ovea suureen käytävään, jonka seinät olivat luonnonvalkoiset ja lattialla kulki viininpunainen matto. Tytön askeleet painautuivat siihen ja jalanjäljet jäivät hetkeksi aikaa näkymään siihen.

*~*

Antonin Dolohov istahti tummansiniselle samettisohvalle teekuppi kädessään. Hän ei yleensä ollut niitä miehiä, jotka siitä nauttivat kovinkaan paljon – hän nautti enemmänkin ihmisten kiduttamisesta ja lordinsa palvelemisesta – mutta neiti Rosierin tarjoaman kupin hän otti silkasta kohteliaisuudesta vastaan. Neljäkymmentäkolme kesää jo nähneen miehen tummat hiukset eivät olleet kuitenkaan harventuneet, eivätkä sen pahemmin harmaantuneetkaan. Hän sukaisi niitä kertaalleen aristokraattisella eleellä samanaikaisesti kun Sophia ja Draco istuivat häntä vastapäätä – kuten tietää saattoi, he olivat olleet rouva Malfoyn seurana silloinkin, kun hänen miehensä oli virunut Azkabanissa. Mutta muutama viikko sitten Lucius Malfoy oli armahdettu ja palannut kotiin. Sillä hetkellä mies istui omassa työhuoneessaan kolmannessa kerroksessa.

”Neiti Rosier”, Dolohov totesi mairittelevasti. ”Minulla on teille viesti pimeyden lordilta.”
”Ihanko totta?” Sophia sanoi jopa hiukan nälvivästi ja risti jalkansa. ”Ja mitähän lordi Voldemort mahtaa minulle kirjoittaa?”
”Kirjoittaa?” Dolohov puuskahti naurusta. ”Ei suinkaan, neiti Rosier. Hän lähettää tiedon aina suullisesti, sillä ministeriöhän voisi tuosta vain napata viestin ja meidän suunnitelmamme menisivät pilalle.”
Sophia katsahti Dracoon sivusilmällä ja pojan huomaamatta. Tyttö ei edes kääntänyt päätään, vaan ainoastaan kuljetti silmiään sivulle. Hän näki pojan istuvan kuin tikku ja tämä näytti suhtautuvan Dolohovin vierailuun mahdollisimman virallisesti, vaikka enemmänkin he olivat ystäviä ja liittolaisia. Sophia palautti kuitenkin jakamattoman huomionsa vanhempaan mieheen, joka joi teensä yhdellä ainoalla hörpyllä.
”No, mitä suullista tietoa hän lähettää minulle?” Sophia korjasi piruillen hyvin taitavasti.
”Hän kutsuu sinut liittymään kuolonsyöjiin syntymäpäivänäsi”, mies esitti asiansa tilkiten katseensa nuoreen tyttöön.

Draco saattoi tuntea mustasukkaisuuden liekin sisällään sillä hetkellä, kun Dolohov katsoi Sophiaa ja tyttö katsoi tätä. Poika tiesi, että Sophia tahtoi ainoastaan piruilla ja olla sarkastinen, mutta Dolohovin silmissä poika oli näkevinään jotain aivan muuta. Sitä paitsi, mies uskoi yhä, että Sophia oli neitsyt, vaikka itse asiassa Draco oli vienyt sen häneltä kaksi vuotta sitten. Poika joutui puristamaan tuolinsa käsinojia pysyäkseen paikallaan, kuten piti, ja estääkseen itseään kaappaamasta Sophiaa mukaansa ja ottaa hänet siinä ja nyt. Rystyset vaihtoivat väriään valkoisiksi puristuksen voimistuessa.

”Vai niin”, Sophia hymähti välinpitämättömästi. Häntä ei sen kummemmin kiinnostanut kuolonsyöjiin liittyminen – tai ylipäätään keihinkään liittyminen. Mutta hänen isänsä ja äitinsä – Evan Rosier ja Arielle Lestrange – olivat kummatkin kuuluneet joukkoon, ennen kuin heidät tapettiin. ”Entä jos en ota kutsua vastaan?”
Dracon silmät laajenivat ja nauliintuivat Sophian ilmeettömiin – oikeastaan, nähtävillä oli ehkä hieman inhoa – kasvoihin. Dolohov kurtisti kulmiaan yllättyneenä. ”Kadut sitä enemmän kuin liittymistä.”
”Kuinka niin?” tyttö naurahti. ”Entä jos kadun enemmän liittymistä?”
”Et voi olla tosissasi!” Dolohov päivitteli ja nytkäytti päätään. ”Nuori neiti Rosier. Lucius ei ilmeisesti tehnyt tarpeeksi selväksi sitä pikkuseikkaa, että sinun molemmat vanhempasi kuuluivat kuolonsyöjiin ja äitisi nimenomaan pyysi, että sinut liitettäisiin kuolonsyöjiin täysi-ikäisyyden saavuttaessasi.”

”Ja mitä lordi sanoo, jos en ota kutsua vastaan?” tyttö kysyi nostaessaan sylissään levänneet kädet nojille.
”Hän antaa sinusta tappokäskyn”, vanhempi mies vastasi tiukkaan sävyyn kuin olisi puhunut omalle tyttärelleen – mitä Sophia – luojan kiitos – ei ollut.
”Vau. Sehän mukavaa”, Sophia hymähti. ”Tappokäsky tai liittyminen. Näyttää siltä, että minulla ei ole vaihtoehtoja, Dolohov, joten kerro lordi Voldemortille, että hyväksyn kutsun.”
”Hyvä on”, Dolohov vastasi saaden sen saman ilkeän virneen takaisin kasvoilleen.
”Ja muuten, Dolohov hyvä”, Sophia sanoi tutkien kynsiään, jotka olivat kauttaaltaan punaisen lakan peitossa ja kiilsivät. Terävästi hän kuitenkin kiinnitti katseensa vastapäätä istuvaan mieheen. ”Älä kutsu minua neidiksi.”
Dolohov virnisti ja tuhahti. ”Kuten haluat, Sophia.”
”Parempi”, Sophia sanoi ja kohensi asentoaan tuolissa. Dolohov ei tehnyt liikettäkään noustakseen ylös.

Sophian korpinmustat hiukset laskeutuivat hänen hennoille, valkeille olkapäille lainehtivina aaltoina. Dolohovin silmiin tyttö näytti hyvin paljon äidiltään. Isäänsä hänessä oli ainoastaan hitusen ja se pieni hitunenkin oli hänen silmiensä väripigmentissä. Mies risti kädet vatsansa päälle ja jäi katselemaan nuorta tyttöä mielenkiinnolla. Dolohov hymyili arveluttavasti ja Sophian katse pysytteli tässä. Viimeisimmäksi tyttö kuitenkin kohotti kulmiaan kuin kehottaakseen miestä jatkamaan – tämä kun oli jäänyt tuijottamaan häntä epäkohteliaan kauaksi aikaa.
”Entä Draco?” Sophia esitti aihetta eteenpäin vievän kysymyksen.
Dolohov kohensi asentoaan ja ravisti itsensä hereille. ”Hänestä tulee sinun opastajasi, sillä hän on lähin yhteyshenkilösi.”

Kerrankin Sophia saattoi nähdä Dracon huulilla piilotetun hymyn. Poika ei suoranaisesti hymyillyt, mutta tytön katsoessa tähän saattoi erottaa pienen kohouman suupielessä. Se oli kovin vaatimaton, mutta riitti saamaan Sophian luomaan poikaan tyytyväisen katseen. Draco oli saanut oman merkkinsä pari vuotta sitten lopettaessaan kuudennen luokan Tylypahkassa. Sophia oli kuullut, ettei Draco ollut kyennyt eliminoimaan Albus Dumbledorea itse, vaan Severus Kalkaroksen oli ollut tehtävä se hänen puolestaan. Tyttö oli saanut täyden seitsemän vuoden koulutuksen Durmstrangissa, kun taas Draco oli joutunut kotiopetukseen viimeiseksi vuodeksi. Ja kuinkahan vahingoniloinen Sophia mahtoi silloin olla – sitä sietää miettiä.
”Sittenhän asia on selvitetty”, Sophia sanoi kylmästi, sillä – vaikka kuinka rakastikin miesten kiusaamista – hänellä oli muutakin tekemistä kuin kestitä vierasta. Tyttö nousi ylös notkeasti ja heilautti hiukset olkiensa taakse. ”Minä olen väsynyt, joten palaan huoneeseeni. Hyvää päivänjatkoa, Dolohov.”
Sophia hymyili vastahakoisesti, mutta hän ei tiennyt huomasiko mies sitä tyytyväisyydeltään. Dolohov nousi myöskin ylös ja nyökkäsi tytölle hymyillen. Sophia käveli miehen ohitse ja otti suunnakseen kartanon toisessa kerroksessa sijaitsevan huoneensa, jossa olevat tapahtumat Dolohov oli keskeyttänyt – tai, ei varsinaisesti keskeyttänyt, mutta toiminut hyvänä verukkeena. Sekä Dolohov että Draco katselivat tytön perään kun tämän viininpunaisella silkillä peitetty vartalo katosi lopulta näkyvistä.

Dolohov käänsi katseensa Dracoon. ”Hän on kasvanut helkkarinmoiseksi naiseksi.”
”Hänen syntymäpäivänsä on kahden päivän kuluttua”, Draco sivuutti kommentin vain pitääkseen itsensä kurissa.
”Minä tiedän sen kyllä”, Dolohov sanoi paljon tiukemmalla sävyllä, kuin oli puhunut Sophialle. ”Sinun on parasta katsoa, ette möhli. Lordi ei pitäisi siitä. Se maksaa yleensä vapauden.”
”Olen siitä hyvinkin tietoinen, Dolohov”, Draco sanoi pakonomaisesti virnistäen. ”Älä syytä minua isäni virheistä.”
”Niin. Surullinen kohtalo”, vanhempi mies pahoitteli, mutta hänen äänessään oli vahingoniloa – ja aivan liian paljon. "No, onneksi hän on nyt vapaalla jalalla."
”Asiamme on selvitetty, eikö niin?” Draco kysyi hätistäen Dolohovia ulos hänen talostaan. Hän ei ollut koskaan pitänyt tuosta miehestä. Tämä oli aivan liian lipevä.
”Aivan niin”, Dolohov myönsi kiristäen hampaitaan.
”Joten, kehotan sinua kiirehtimään muille asioillesi”, poika sanoi.
”Jos en tuntisi sinua, voisin vaikka vannoa, että haluat minut pois täältä mahdollisimman pian”, mies vastasi virnuillen. ”Onko sinulla jotakin salattavaa kenties?”
”Ei yhtään mitään sinulle kuuluvaa Dolohov”, Draco vastasi yrmeästi.

Dolohov kuitenkin jatkoi tietävää virnuiluaan ja Dracon selkäpiitä tärisyttivät kylmänväreet. Joskus hän inhosi tuota miestä myös sen vuoksi, että Dolohov onnistui tavalla jos toisella aina saamaan hänen salaisuutensa selville. Joko tutkimalla tai uhkailemalla. Tosin uhkailu ei enää nykyisin toiminut Dracoon, joka oli oppinut kovettumaan vaaran edessä, vaan oli täyttä ajanhukkaa. Vanhempi mies asteli muutaman askeleen kauemmaksi, jotta hänellä olisi tarpeeksi tilaa kaikkoontua.
”Ai niin, vielä yksi kysymys”, Dolohov sanoi kääntyen ympäri. ”Mikset sinä käytä häntä?”
”Anteeksi kuinka?” Draco esitti puolijärkyttynyttä. ”Käytä ketä ja miten?”
”Sophiaa”, Dolohov tarkensi. ”Mikset sinä ota häntä omaksesi?”
”Hän on enemmänkin sisareni kuin palkintotavara”, poika sylkäisi suustaan ja joutui laskemaan mielessä kymmeneen, ettei olisi sillä sekunnilla langettanut Dolohoviin kirousta.
Dolohovin virnistys näkyi vaaleahiuksisen pojan verkkokalvoilla vielä viimeisen kerran ennen kuin hän kaikkoontui pois. Draco jäi seisomaan paikalleen ja tasasi kiihtynyttä hengitystään. Dolohov ei ollut arvannut kuinka oikeassa oli ollut ärsyttäessään Dracoa tytöllä. Mutta tällä kertaa poika aikoi näyttää olevansa muita parempi. Hän ei möhlisi tällä kertaa.

*~*

Sophia oli asettunut istumaan vuoteellensa niin, että nojasi selällään seinänpuoleiseen päätyyn. Hän piteli käsissään kynää ja koukkuun nostettuja jalkoja vasten lepäsi kovakantinen vihko. Muste tarrautui paperiin ja muodosti kirjaimia siihen tahtiin, kun tyttö niitä muotoili. Sophia lopetti kirjoittamisen kuitenkin aina aika ajoin miettiäkseen mitä kirjoittaa seuraavaksi. Ajatukset tuntuivat kuitenkin harhailevan turhankin paljon äskeisessä keskustelussa ja siinä, mikä hänestä tulisi kahden päivän kuluttua.

Hän oli puhunut täysin totta sanoessaan, ettei halunnut liittyä kuolonsyöjiin. Sophia ei yksinkertaisesti vain halunnut seisoa kenenkään puolella, sillä jonkun puolella olemisessa oli suuremmat riskit kuin puolueettomana pysymisessä. Mutta hän ei saanut sanomaansa takaisin. Eikä hän myöskään ollut ajatellut toisena vaihtoehtona kuolemaa. Ehkä hän olikin liian naiivi nähdäkseen kaikkien korulauseiden ja itsestäänselvyyksien sisälle. Yksi sen päivän kymmenistä – ellei jopa sadoista – huokauksista karkasi hänen huuliltaan, eikä aikonut palata enää koskaan takaisin.

Sophian mieleen tulvivat useat kysymykset, kuten mitä hän joutuisi tekemään? Sattuiko pimeän piirron painaminen ihoon? Saattaisiko hän tehdä mitään hyvää liittymällä kuolonsyöjiin? Haukkaisiko hän sittenkin liian suuren palan kakusta, jonka ainesosista hän ei tiennyt tuon taivaallista? Niin tai näin, hän oli jo hyväksynyt kutsun, jonka Voldemort oli lähettänyt. Mitään ei voinut enää tehdä.