KAHLENUKKE

Paritus: Sirius/Regulus
Ikäraja: K-18

Sirius Musta ei ollut koskaan ollut sellainen ihminen – tai velho, itse asiassa – joka ilmestyisi paikalle sovittuun aikaan tai aiemmin ja sanoisi: ”Terve, Regulus! Onpa hauska nähdä”. Ei, sillä Sirius oli niitä ihmisiä, jotka tulivat kun heille sopi, ottivat sen mitä tulivat hakemaan ja lähtivät jälkeäkään jättämättä. Ja piru vie, Sirius oli kehittynyt siinä erittäin hyväksi. Vaikka isostaveljestä huolehtiminen ja välittäminen ei ollut koskaan minun asiani, kai häntä oli pakko sentään joskus tavata. Ja aina kun tapasimme, se johti johonkin aivan muualle.

Tupakansavu leijaili hiljaa keuhkoihin ja sai varmasti monet karsinogeenit liikkumaan ihon alla. Kuinka moni tällaiseen paikkaan tullut oikeastaan tiesi, että he kuolisivat syöpään, jonka joku oli tartuttanut heihin täältä. En minä välittänyt, en suinkaan. En minä koskaan välittänyt mistään. Varsinkaan niistä humalaisista ihmisistä, jotka poukkoilivat ympäriinsä – enkä varsinkaan niistä hoipertelevista naisista, joilla oli yllään vesirajaan asti yltävä hame ja tuskin rintoja peittävä paita. Sitä joskus mietti koskahan ne pulpahtaisivat ulos. Ja ei, minä en varsinkaan välittänyt siitä mihin helvetinporttien ruuhkaan Sirius oli jäänyt.

Tuliviskipullo kerrallaan vedin elämän alas kurkustani. Tai vuoden siitä. Itse asiassa parikin. Tai kolme, jos oikein laskettiin sillä – kyllä vain – minä imin henkeeni sitä karvasta ainetta, joka varmasti tuhoaisi minut aiemmin kuin Voldemort. Pakosta käännyin kuitenkin katsomaan ovelle refleksinomaisesti, kun kuulin sen avautuvan. Sisäänastuja näytti erehtymättömästi siltä mieheltä, jota minä odotin. Lähempänä se luulo paljastui tiedon väärtiksi. Helvetti sentään, Regulus, sinä älyät vielä jotakin. Se taisi olla jonkinlainen saavutus sillä hetkellä. Tai se tuntui ainakin siltä, kun tuliviski virtasi yhdessä vodkan kanssa ylös aivoihini ja musersivat viimeisetkin siellä työskentelevät riihet. Siriusta, helvetti soikoon, en kyllä enää koskaan näkisi selvin päin. Siriuksen näkemiseen tarvittiin kunnon humala ja alas vajonnut itsetunto. Ja jollen olisi hukannut ajatuksiani juurikin muutama tunti sitten, minä en istuisi enää baaritiskin ääressä tilaamassa juomaa toisen jälkeen ja jonottamassa lippua Helvettiin. Tai kiirastuleen. Tai - ihan vitun sama.
”Regulus”, hän sanoi kylmän aistivasti ja istui viereiselle baarijakkaralle.
”Sirius”, minä sanoin niin kylmästi kuin saatoin humalaisena sanoa – ja se on ihan vitun vaikeaa. ”Viitsit sä sentään paikalle ilmaantua.”
”Helvetti Reg”, hän tuhahti.
”Mitä?” kysyin vihastuneena hänen äänensävystään – vittuako siinä minulle tuhahteli ja marisi. ”Haista paska, Sirius.”

”Regulus, ihan oikeasti”, hän sanoi. ”Et viitsisi kännätä joka helvetin päivä. Ja sammuta tuo savuke, se vie sulta hengen. Sun pitäisi pistää elämäsi järjestykseen.”
Niin niin, aina minun elämässäni oli jotain vikaa. Kuka olikaan se, joka oli erotettu sukupuusta? Toujours pur, haista vittu. Mitä itse oli mennyt tutustumaan sellaisiin ihmisiin kuin James Potter, Remus Lupin ja Peter Piskuilan. Tai oikeastaan, ihan sama. Itsehän pilasi oman elämänsä. Mutta se, että hän saarnasi minulle minun omasta elämästäni, oli kyllä jo sietorajojeni ulkopuolella. Niin, hänhän oli se vitun täydellinen ihminen, parannuksen tehnyt paholainen. Ja senkö takia enkelikuorot laulaisivat hänelle halleluujaa, kun hän pääsisi taivaaseen ja minä joutuisin johonkin alemmaksi?
”Sittenpähän vie”, sanoin loisteliaasti siinä jossain tietoisuuden ja tietämättömyyden rajamailla. Se oli vodka ja tuliviski ja ties mitkä muut alkoholisekoitukset, jotka pitivät aivojani hallinnassaan. ”Vittuako minä siitä! Kuollaanhan me kaikki joskus. Ihan sama koska.”
Jälleen vaihteeksi kulautin puolikkaan vodkapullon sisällön vatsaani, joka oli turtunut aiemmista viinoista jo niin paljon, ettei aistinut mitään. Saati sitten kurkkuni. Helvetti soikoon, sama se oli missä kunnossa minä sinä iltana olin, koska seuraavana aamuna olisin autuaan tietämätön siitä kaikesta. Tai ainakin luultavasti olisin. Ei sitä koskaan tiennyt.

”Ja mitenhän mun pitäisi järjestää elämäni?” kysyin samalla kun tumppasin savukkeen puupöytään ja sytytin uuden. Taisi olla kolmas aski tänään. ”Jos et ole sattunut huomaamaan, niin elämän järjestäminen on aika vitun työlästä.”
”Voisit joskus lakata kulkemasta niitä teitä, jotka on valmiiksi tehty”, hän ehdotti. ”Yrittää löytää jotain omaa.”
”Just joo”, hymähdin ja vedin savukkeen sormieni väliin. Puhalsin savut isoveljeni kasvoille, jotka näyttivät kyllä muutenkin jo uurtuneilta ja likaisilta. ”Älä viitsi, Sirius. Sä et usko tuohon itsekään. Yhtä samaa paskaa kaikki.”
”Regulus…”
”Turpa kiinni.”
Minä tuijotin tummia hiuksia, jotka olivat – ihme kyllä – pysyneet suhteellisen puhtaina ja kasvaneetkin. Kaikessa epätoivossani aloin vähitellen uskoa, että hän oli oikeassa. Kai minä sitten seurasin toisten jalanjälkiä, jos hän niin väitti. Mutta helvetti kun se oli helppoa. Se teki kaikesta niin helppoa. Ihan tosi, kun kulki valmiiksi poljettuja polkuja, saattoi olla varma, että mitään yllätyksiä ei tullut tielle. Paitsi Sirius minä-tiedän-mikä-sinulle-on-parasta.

”Regulus, eikö sun olisi aika mennä kotiin?” hän kysyi niin välittävästi – niin saatanan teeskennellysti. Se joka tuohon upposi taisi olla vajaaälyinen.
”Just joo. Juosta äidin helmoihin kertomaan, että Sirius kiusaa?” nälvin heilutellen tuliviskipulloa kädessäni. Oikeastaan tein sillä jonkinlaista liikerataa, mutta en vain sisäistänyt kuviota. Ei kai sillä sen suurempaa merkitystä ollut sitten. ”Kiitti ehdotuksesta, mutta jätän väliin.”
”Siinähän sotket elämäsi”, hän päivitteli. Voi saatana sitä tekohuolenpitoa. Alkoi jo kyllästyttää.
”Vittu, Sirius”, minä sanoin. ”Kuule, omapa se on elämäni. Ja vaikka sä siihen vielä kuulutkin, niin et sinä siihen mitenkään voi vaikuttaa.”
”Jaa minä sentään vielä kuulun elämääsi?” hän kysyi kuin se olisi ollut jokin suurikin yllätys.
”Saatana, sä taidat olla kuuro.”
”Regulus, ihan oikeasti. Tule, mä vien sut kotiin”, hän sanoi.
”Ei mulla vittu ole kotia”, parahdin. ”Sä et voi sinne tulla, joten se ei voi olla mun kotini tänään.”
”No sitten vien sut johonkin muualle”, hän sanoi ja hymyili.

Ihan oikeasti – hymyili? Oho, en osannut odottaa ihan sellaista reaktiota Siriukselta. Pikemminkin odotin jotain helvetin pitkää saarnaa siitä, kuinka vitun vaikeaa sillä on. Kai minut sitten saattoikin yllättää. Ehkä otinkin askeleen sille Siriuksen mainitsemalle polulle. Joka tapauksessa otin askeleen - ja sekin horjui tarpeeksi tajutakseni, että en minä kotiin päässyt taluttamatta tai kaatumatta miljoonaan kertaan. Joten rakas velipoikani päätti tarttua minua kiinni käsivarresta ja yritin huitaista häntä kuin joku nyrkkeilijä ikään. Olisin sanonut äsken jonkun hyvän nyrkkeilijän nimen, jos olisin tiennyt. Mutta valitettavasti jästit kiinnostivat minua yhtä paljon kuin joku vitun kärpänen. Itse asiassa niitä he juuri olivat, kärpäsiä. Leijuivat meidän maailmassamme jonkinlaisina loisina tietämättä mitä kaikkea me saamme kokea. Juu, he luulevat olevansa jotain niin vitun erikoista, mutta asia on ihan toinen – me olemme niitä ihan vitun erikoisia ihmisiä. Meillä on taikasauvat – teillä ei. Sapettaako?

Jos olisin sillä hetkellä ollut kykenevä puhumaan selkeästi ja saamaan ajatukseni vielä suhteellisen loogiseen järjestykseen, olisin sanonut ehkä jotain, mikä olisi voinut muuttaa maailman. Olisin voinut heittää parit avada kedavrat muutamaan sivulliseen, eikä kukaan olisi ehkä tajunnut, että se olin minä. Tuurilla olisin osunut taikaministeriin tai johonkin isoon jehuun. Sama se, en minä sitä kuitenkaan kyennyt tekemään, sillä sauvan tonkiminen tumman kaavun taskusta tuntui siinä tilassa siltä, kuin olisi etsinyt neulaa heinäsuovasta – ja se jos mikä otti vielä enemmän kalloon.

Pysyin tuskin hereillä matkaa jonnekin korpeen. Minulla ei ollut harmainta aavistusta minne Sirius minua vei, mutta jokin vaisto käski vain luottamaan häneen. Toinen käski liueta tilanteesta heti kun isoveljen valvova silmä välttäisi. Kai sitten minä vielä luotin häneen enemmän kuin epäilin. Tai siinä tilassa varmaan luotinkin. Tuskin edes aistin yhtään mitään, joten aivan vitun sama minne hän minut vei. Kunhan vei johonkin lämpimään. Ulkona oli nimittäin ihan helvetin kylmä.

Joka tapauksessa, Sirius johdatti minut lopulta johonkin taloon, joka näytti yllättävästi hyväkuntoiselta. Ei, en tiennyt lainkaan kenen talo se oli, mutta jostain syystä arvelin, että se kuului jollekin hänen tutuistaan. Mitä se oikeastaan minua liikutti? Jos alkaisin rähjäämään, se olisi Siriuksen vika sitten, jos tavaroita menisi hajalle. Hän se minut sinne raahasi. Sitten vihdoinkin, kun pääsimme sisälle, hän pysähtyi portaiden alapäähän.
”Jaksatko ylös?”
”Mikä luulet että olen?” kysyin rähjäisten. ”Joku vitun kala vai?”
”Regulus…”, hän nuhteli. Saatanan isoveljet.
”Sori”, sanoin. ”Jaksan mä.”

Hän talutti minut ylös asti. Talo näytti suhteellisen siistiltä ja alennuin jopa miettimään sitä, etten viitsinyt oksentaa keskelle nukkamattoa. Tai ylipäätään mihinkään. Tuntui vähän siltä, että jos antaisin ylen, tuhoaisin jotakin kaunista ja jotain aivan vitun kallista tavaraa. Onneksi Sirius auttoi minut johonkin hämärään huoneeseen ja istutti sängylle. Mahassani oli alkanut vastikään velloa sillä tavoin kuin siellä olisi käyty sotaa.
”Ai saatana, mun mahaa vääntää”, valitin, kun pääsin kiepsahtamaan kyljelleni.
”Haen sulle ämpärin”, hän sanoi varovasti.

*

Seuraavat puolitoista tuntia oksennettuani pahaa oloa ja viinaa ulos, taisi järkenikin kirkastua hieman. Tai oikeastaan, se taisi sumentua vielä enemmän. Koska siinä vaiheessa, kun minä katsoin Siriusta, joka pyyhki suupieliäni, minä aloin ajatella, että hän ihan oikeasti taisi välittää. Ellei jopa – rakastaa? Ja sitten minuun iski halu tietää, miltä hänen rakkautensa tuntuisi sisälläni. Vittu, minä olin kaikkea muuta kuin järjissäni osoittaessani seuraavan lauseen velipojalleni.
”Haluisitsä…”, aloitin. ”Haluisitsä naida mua?”
Hän pysähtyi, enkä kyennyt tulkitsemaan hänen katsettaan. Se taisi olla jotain säikähdyksen ja innokkuudensekaista helpotusta. Katsoin kun hän nousi ja vei pyyhkeen jonnekin kauemmaksi. Sirius nojasi jotenkin miehistyneillä käsivarsillaan pyökkipuiseen lipastoon – tai vittu, mistä minä tiesin mitä se oli, se vain näytti pyökiltä ja minä en ollut tarpeeksi selväpäinen ajattelemaan mitään muitakaan puulajeja. Mutta sitten minä vain odotin.

”Mä tiedän, että sä nait Remusta”, sanoin. ”Joten voisitsä kuvitella naivas mua?”
”Painu vittuun, Regulus”, hän sanoi refleksinomaisesti.
”Haista paska, Sirius”, sanoin vastapainoksi. ”Haluatsä naida mua?”
”Haluan”, hän vastasi yllättävän suorasukaisesti.
”Anna mennä”, rohkaisin vaikka en – helvetti soikoon – itsekään tiennyt mihin olin päätäni tunkemassa. Perseeseen kai – kirjaimellisesti.

Sirius oikeasti tuli minun luokseni ja maistoin hänen huuliltaan viinan ja veren, kun hän painoi ne omilleni. En tiedä, mikä kiihko minut valtasi, mutta minun oli pakko vain antaa mennä. Olin kirjaimellisesti yksi kerta nähnyt, kun hän ja Remus naivat. Istuin oven takana, kunnes katsoin parhaaksi liueta paikalta ennen auringonnousua. Oli tämä juttu hallinnassani tai ei, siitä huolimattani minun kieleni tunkeutui hänen suuhunsa – mikä muuten mahtoi olla helvetin söpöä, kun henkeni haisi tupakalle, oksennukselle ja vanhalle viinalle. Mutta hän ei välittänyt. Eikä siinä edes kestänyt kuin hetki, kun me molemmat huomasimme hurmoksessa vaatteidemme olevan lattialla.

Sirius päätti astua johtoportaaseen ja leikiteltyään kanssani tarpeeksi hän käänsi minut selälleen. Ei, ei hän välittänyt sattuiko minuun tai mitään, eikä minua kiinnostanut paskaakaan sattuiko minuun. Kaikki tuntui vain niin… tunnottomalta. Ikuiselta. Oikealta. Saatana, taisin olla vieläkin kunnolla humalassa, sillä tunsin ehkä noin kuusi sekuntia myöhässä, kun Sirius työntyi minuun ja minä karjaisin – vaan en tuskasta. Se oli oikeasti sairas hetki. Minä nautin kun hän täytti minut uudelleen ja uudelleen, ilman tunteita – ehkä hiukan veljellistä välittämistä – ja pelkästään oman nautinnon saavuttamiseksi.
”Vittu Regulus”, hän ähkäisi. ”Sä olet ihan vitun tiukka. Mä panen sulta tajun kankaalle vielä tänään, kuulitko? Panen sulta tajun kankaalle, pikkuveli.”

Taisin tosissani menettää tajuntani jossain vaiheessa, sillä aamulla herättyäni en tuntenut vieressäni ketään, mutta takapuoltani aristi suhteellisen mukavasti. Siirsin käteni hieromaan sitä ja tunsin jotakin tahmeaa tarttuvan sormiini. Saatana. Sirius oli todellakin nainut minua. Tainnut naida tajun kankaalle. Aika helvetin hyvä pano. Tosin – minulla ei ollut mitään hajunpoikasta siitä, missä sankari itse mahtoi olla. Itse asiassa sitä hajunpoikasta oli vaikea edes pyydystää, kun huoneessa haisi vanha viina, oksennus ja hiki. Paremman päätöksen puutteessa minä löysin ylös sängystä ja kokeilin kantoivatko jalkani yhä. Kyllä ne sitä näyttivät tekevän. Kuinka kauan – siitä en sitten ollut vähääkään varma.

*

Kolme päivää myöhemmin en vieläkään ollut kuullut mitään Siriuksesta. Liekö hän hävennyt tekoaan niin paljon, että pakeni vai mitä – enpähän tiedä. Ja oikeastaan, se on yhä aivan vitun sama. Ja minä idiootti olin sitten eilen vielä luullut, että hän rakasti minua. Humala tosiaan taisi vaikuttaa epämukavalla tyylillä. Oikeasti – kaikki luulevat tietävänsä mitä rakkaus on, miltä se tuntuu. Ja vitut. Ihan tosissaan? Rakkaus. Hah. Minäpä kerron teille miltä se tuntuu. Se on kuin kumoaisi tuliviskipullon alas kurkustaan niin nopeasti, että se nousee päähän. Hetken aikaa sitä leijuu siinä autuaassa humalassa, kunnes seuraavana päivänä herää päänsäryn kera, eikä muista edellisillasta mitään. Tai riippuu tietysti, haluaako muistaa.

Ja ehkä sillä hetkellä tuntui, että maailma kaatuu niskaan, mutta kai sitä on pahempiakin asioita tapahtunut. Sitä paitsi, Sirius ei edelleenkään merkitse minulle paskaakaan. Hän on vain yksi luopio, joka joutuu elämään ihan omin avuin. Vittuun ne puheet oman tien kulkemisesta. Tehtyjä polkuja on helpompi seurata ja niillä pysyy paremmin pystyssä. Pimeys tulee kumminkin. Ennemmin tai myöhemmin. Ja me kaikki olemme vain jotain helvetin kahlenukkeja siinä näytelmässä. Me olemme kaikki. Me emme ole mitään.

Mieti sitä.